Käpylehmät eivät tule takaisin

Aina tässä käy näin. Juuri kun aloin tottua tissinsä menettäneeseen Barbieen, lasten vanhemmat vaihtoivat huolen aihetta, ja ottivat kohteekseen leluyhtiö Mattelin toisen nuken, Bratzin.

Hesarin sunnuntain kulttuurisivuilla oli käsitelty kunnollisen Barbien vaihtumista pissismäiseen Bratziin. Sävy oli hyvin ikävä ottaen huomioon, että syytettynä oli muovinukke, joka kuunteli solvauksia kiltisti suu supussa – ihan niin kuin Barbie-parka aikoinaan. Jutussa Barbie oli nostettu lähes pyhimysmäiseen asemaan, vaikka siitä ei ole montaakaan vuotta, kun perheenäidit syyttivät sitä ties mistä – ehkä eniten omista epäonnistuneista laihdutuskuureistaan.

Mollattavan Pissis-Bratzin synti puolestaan on, että sillä on suuremmat silmät, turpeampi suu ja erilaiset harrastukset kuin Barbiella. Se ei tykkää hengata aprikoosin värisessä unelma-Barbie-iltapuvussa ja odottaa nössömäisen Kenin kosintaa, vaan haluaa osallistua Idols-kisaan ja shoppailla Itäkeskuksen kokoisessa ostoskeitaassa.

Se, että vanhemmat syyttävät Bratzejä siitä, että se kannustaa shoppaamaan, meikkaamaan ja osallistumaan kykyjenetsintäkisoihin, on vain vähän saivarrellen sama asia kuin että 1980-luvulla olisi oltu huolissaan sen ajan lasten kiipeävän hanhen selkään ja lentävän pois, koska teeveestä tuli lauantaiaamuisin piirrossarja Peukaloisen retket. Sekin oli aikansa hitti.

On myös kummallista, että syyllistä lasten arvojen muuttumiseen etsitään aina jostakin amerikkalaisesta, tytöille suunnatusta nukesta. Onko kukaan koskaan kyseenalaistanut esimerkiksi kirjoja nuorten tyttöjen – ja poikien – kasvattajina? Tuskin, sillä lukeminenhan avartaa ja on niin mahtavaa sanoa, että meidän lapsi se vaan lukee.

Esimerkiksi lapsena tykkäsin yli kaiken 1800-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvista Pieni talo preerialla -kirjoista. Pääosassa oli Laura Ingalls -niminen tyttö, joka oli varsinainen rasavilli ja teki aina oman päänsä mukaan.

Laura oli mielestäni luuseri verrattuna tämän ihanaan Mary-siskoon. Mary käytti kureliiviä sen pukemisesta kertaakaan lintsaamatta, oli hillitty ja vaaleahiuksinen. Piirtelin hoikan Maryn kuvia ja ahmin harvakseltaan kuvitettuja kirjoja, joissa Lauralla oli mielestäni ruma ruskea tukka ja leveä(mpi) vatsanympärys. Halveksin Lauran kurinalaisuuden puutetta, ja hengitin aina itsekin sisään, kun Maryn kureliiviä kiristettiin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmäsin naisten ruumiinmuokkaukseen. Tai kun muistan törmänneeni. Olin seitsemän.

Toisin kuin Barbie, kirja innosti minut kysymään äidiltäni, voisinko saada kureliivin. Äitini vastasi, ettei sellaisia enää käytetä. Kun jatkoin jankkaamista, hän sanoi, että saan kureliivin, mikäli suostun kulkemaan myös paljain jaloin, kuten kirjassa tehtiin. Valitsin kengät ja pötkylän ruumiin.

Kaikista eniten lapsi oppii, edelleen, tapoja ja tyhmyyksiä muilta ihmisiltä. Usein juuri ihailemiltaan vanhemmilta. Jos äiti puristelee läskimakkaroitaan peilin edessä ja jupisee, kuinka lihava hän on, tyttärelle osoitettu mantra "sinä kelpaat sellaisena kuin olet" ei ehkä mene perille parhaalla mahdollisella tavalla; jos isä ei puhu asioistaan, ei kannata ihmetellä, jos poikakin vaikenee.

Todellisuus muokkaa leluja, eikä toisinpäin. Kohta joku varmasti vaatii käpylehmiä kauppoihin.

Aiemmin HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi