Kukas se sieltä tulee

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika odottaa jotakuta tulevaksi. Siinä ajassa ehtii muodostaa ennakko-odotuksen jos toisenkin, haaveilla, pelätä ja huolehtia.

Usein kuulee esikoistaan odottavien äitien sanovan hyvin varmanoloisesti: minä en sitten muutu, lapsi ei muuta mitään, aion nähdä ystäviäni entiseen malliin, en jumiudu kotiin, sitten kyllä mennään baariin.

Ne ovat kavereita ja itseä varten lausuttuja mantroja, joiden tarkoitus on rauhoittaa. Mantrat otetaan käyttöön, kun ei haluta myöntää sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiedä, mitä sieltä kohdusta tulee. Voi olla, että ystävyyssuhteet joutuvat jäihin vuosiksi tai voi tosiaan olla, että mikään ei muutu. Yksi on varmaa: asiaan ei saada varmuutta etukäteen.

Yhdeksässä kuukaudessa odotuksen toinenkin osapuoli ehtii monenlaista: kehittää itselleen keuhkot, varpaat, sormet ja aivot.

Yhdeksän kuukauden kuluttua odotuksen alusta keuhkot, varpaat, sormet ja aivot kohtaavat ennakko-odotukset, joiden testaaminen käytännössä alkaa.

Aika usein ennakko-odotukset täytyy hylätä. Ihan pieni välikysymys: eikö olisi helpointa, jos vielä syntymättömälle lapselle ei asetettaisi mitään ennakko-odotuksia?

"Joku neuvolassa oli saanut päähänsä, että mulla on ongelmia äitiyden kanssa ja vaikeuksia saada kontaktia lapseen. Niinpä sain tavata sellaista vauvaperhetyöntekijää, jonka kanssa mun olisi pitänyt lässyttää sille mahalle ja kuvitella vauvan luonnetta ja tehdä kaiken maailman mielikuvaharjoituksia sen olemuksesta ja sen kanssa kommunikoinnista. Loppu lyhyeen ne tapaamiset", eräs juuri lapsen saanut kaverini avautui raskausajastaan.

Hän kyllä pystyy kommunikoimaan vaunuissa lötköttävän vauvansa kanssa nyt kun se on syntynyt. Sen sijaan konkreettisen mahansa kanssa hän ei välittänyt ääneen miettiä, mentäisiinkö kahvilaan vai pysyttäisiinkö kotona ja voi kuinka sä olet ihana. Maha ei nimittäin vastannut. Vauva sen sijaan tekee hyvin selväksi, mitä milloinkin tarvitsee ja haluaa tehdä.

Se, että tuleva äiti joutuu etukäteen miettimään lapsensa mahdollisia luonteenpiirteitä ja harjoittelemaan tämän kanssa kommunikoimista on sukua sille, kun joskus on koettanut miettiä tulevan puolisonsa ominaisuuksia.

Aika nopeasti alkaa syntyä lista toivotuista ja ei-toivotuista ominaisuuksista. Todellisuudessa kukaan ei täysin vastaa toisen haavekumppani-listaa, joten kun tapaa kivan ja potentiaalisen tyypin, voi olla aivan varma, että osa ei-toivotuista ominaisuuksista täytyy raahata pakko hyväksyä -listan puolelle. Jos listaan fakkiutuu, huomaa pian olevansa yksin.

Listat ovat ajanhukkaa. Vielä oudompaa on mielestäni kuvitella tulevan lapsensa luonteenpiirteitä, sillä listailuunhan sekin valuu. Yleensä vanhemmat kuitenkin hyväksyvät lapsensa ehdoitta, joten mihin henkilöön keskittyvällä mielikuvaharjoittelulla pyritään?

Onko jotakin tutkittuja todisteita siitä hyödystä, että simuloi itsensä viiden vuoden päähän jalkapallokentän reunalle tai että näkee sielunsa silmin, miten tenava makaa uhmaikäisenä kuralätäkössä?

Muistan, kun monta vuotta sitten kysyin eräältä isäksi tulevalta mieheltä, miltä tuntuu. Mies näytti samaan aikaan ahdistuneelta ja miettivältä. Ehdin jo pohtia uutta hänen harrastuksiinsa liittyvää ja tilanteen pelastavaa puheenaihetta, kun hän sai puserrettua tarkkaan harkitut sanansa ulos.

"No en mä tiedä. Onhan se vähän outoa. Parin viikon päästä meille tulee ikuisiksi ajoiksi asumaan ihminen, jota mä en tunne ja josta mä en yhtään tiedä, millanen tyyppi se on."

Ehkä se ikuisuus on tarkoitettu juuri siihen tutustumiseen – eikä se yhdeksän kuukauden pätkä ennen tämän uuden ja oudon ihmisen tapaamista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi