Kummin lahjat

Kun Suomen fiksuin lapsi, kummipoikani, syntyi, vein hänelle lahjan: kirkkaankeltaisen matkalaukun, jonka sisälle olin viikannut ruskeat samettihousut. En muista, ajattelinko lahjojen symboloivan jotakin, mutta ainakin lahjan värejä mietin naurettavan kauan.

– Outoa, miten tästä keltaisesta on tullut uusi poikien väri – etenkin, kun koetetaan ostaa jotakin sukupuolineutraalia, lapsen äiti sanoi avattuaan pakettini.

Vilkaisin keltaista veskaa, jonka kyljessä seikkailivat nössöt eläinhahmot ja niiden hippimäinen isäntä. Näpäytys tuntui nenässä asti, vaikka se oli täysin tahaton.

Tajusin, että jos olisin ostanut lahjan tyylikkyyden perusteella, paketista olisi löytynyt 52-senttinen pääkallopaita, jota olin himoinnut, mutta en kuitenkaan ollut ostanut. Sen sijaan olin päätynyt sukupuolineutraaliin lahjaan, joka oli a) ruma, b) tyhmä ja c) tasan yhtä alleviivaava kuin mikä tahansa vääristä motiiveista ostettu ideologisesti kestävä tavara.

Vierailuni aikana kummilapseni oli hereillä vartin, söi tissiä ja sen pää hilseili. Minun kävi sitä sääliksi. Olin tuntenut sen puoli tuntia ja jo tuputin sille kaiken maailman kirjoista lukemiani muka tiedostavia kelojani.

Mietin, miten se tulevaisuudessa odottaisi kummitätinsä – eli minun – vierailuja. Sitä mukaa, kun kummilapseni kasvaisi vauvasta pikkupojaksi, vanhenisin ja vähitellen muuttuisin kaikkien alojen pöhöttyneeksi asiantuntijaksi. Olisin vanha horiseva haahka, jolta löytyisi ajatuksia niin feminismistä, nykynuorista, kirjallisuudesta, jääkiekosta, koulutuksesta, yhteiskunnasta kuin oikeanlaisesta ruokavaliosta.

En nähnyt itseäni kovin odotettuna vieraana.

Joskus kun oikein tahdon ajatella asioita toisten näkökulmasta, tuijotan tovin omaan napaani ja mietin, mitä mieltä olisin itse ollut asioista viisivuotiaana. Vastaukset ovat hyviä, ainakin paljon parempia ja rehellisempiä kuin ne, jotka saan kasaan tuijottamalla nykyiseen, vajaa kolmikymppiseen napaani.

Viisivuotiaan vastauksissa on se hyvä puoli, ettei niitä ole pilattua kirjoista opiskelluilla latteuksilla tai yleisesti hyväksytyillä mielipiteillä, joita aikuiset ovat koko ikänsä harjoitelleet.

Lisäksi viisivuotisvastaukseni tulevat välittömästi, ovat ehkä alkeellisen itsekkäitä mutta siten koskettavat monia muitakin – eivätkä vain niitä, joiden kirjahylly on omani kanssa yhdenmukainen.

Lapsettoman luvatusta laiskuudestani tarkastelen milloin ihaillen, milloin kummeksuen ystäviäni, joista osa kasvattaa muksujaan sukupuolineutraalisti, feministisesti ja / tai vegaanisesti. On mielestäni jotenkin nurinkurista, melkein huvittavaa, miten kaikkia näitä perinteisten sukupuoliroolien ja tavaranpaljouden negatiivisista vaikutuksista kohkaavia yhdistää se, että he ovat eniten eläneet yltäkylläisyydessä.

Useimmiten ajattelen, että ehkä he tietävät, mitä tekevät. Silti, aina kun tapaan lapsen, jolta kielletään sokerikarkit ja muovilelut, en pääse eteenpäin siitä ajatuksesta, miltä minusta olisi tuntunut, jos olisin ollut tarhassa totaalisen ulkopuolinen kaikista niistä tunteja kestävistä He-Man-hahmojen parhausvertailuista, joita kavereitteni kanssa kävimme.

Joka kerta, kun joku puhuu siitä, miten lapset tulisi opettaa eroon ryhmäpaineen sietämisestä heti pienestä pitäen, muistan senkin raukan, joka ei uskontonsa takia saanut osallistua tarhan lasten syntymäpäiville vaan vietiin eri huoneeseen siksi aikaa, kun muut lauloivat onnittelulauluja ja saivat muutaman karkin.

Tunnen monta lasta, mutta en yhtäkään, jota aikuisten tiedostava näsäviisastelu auttaisi – saati kiinnostaisi. Sen sijaan aika montaa lasta riemastuttaisi, jos aikuiset joskus kävisivät omassa päässään läpi, mitä itse olisivat ajatelleet asiasta senikäisinä.

Jokaisen kannattaa aloittaa omasta älykkäästä ylivertaisuudestaan. Eli: Jos olisin saanut lapsena lahjaksi höhlän keltaisen eläinlaukun ja ruskeat samettihousut, mitä olisin ajatellut? Luultavasti olisin aikani hekotellut ja kysynyt sitten leuka väpättäen, missä se oikea lahja on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi