Kun mummo sodasta kertoi

Monissa kulttuureissa vanhempien ihmisten kunnioitus kuuluu kasvatukseen. Siitä ei kerta kaikkiaan poiketa – ei vaikka vanhemman ihmisen asemassa oleva puhuisi mitä sylki suuhun tuo. Tietenkään näissäkään kulttuureissa ei varauksetta olla samaa mieltä vanhempien ihmisten kanssa, mutta harvoin sanotaan suoraan "olet väärässä".

Meidän kulttuurikasvatukseemme tällainen ei kuulu. Olen pitänyt sitä hyvänä asiana. Äitini päähäni juurruttama ajatus "kunnioita vanhempia ihmisiä mikäli he ovat kunnioituksen arvoisia" on kuulostanut järkevältä.

Sitten tapasin kadulla mummon.

Mummo etsi erästä virastoa huonolla menestyksellä. Sanoin, että jos virastot eivät muuta fyysisesti, ne vähintään vaihtavat nimeä, ja ettei ole ihme, jos Hakaniemen virastohelvetistä ei yhtä pikkupuljua löydy. Virastovihaajana autoin mummoa soittamaan oikeaan virastoon ja lopulta saimme hoidettua asian puhelimessa.

Mummo halusi tarjota kahvit. Vai oletko liian kiireinen, hän kysyi. En kehdannut olla liian kiireinen.

Kahvilan pöydässä arvelin, että välillämme oli karkeasti arvioituna kuusikymmentä vuotta – ellei enemmän. Mummo osoittautui vajaan tunnin kahvittelun aikana huumorintajuiseksi naiseksi, joka tykkäsi cappuccino-kahveista.

Ikkunan editse käveli mies tiukkailmeisenä kännykkäänsä puhuen.

"Tuota minä en tajua. Ihmiset puhuvat kännykkäänsä ja ovat niin pahantuulisia aivan kuin kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Menisivät rintamalle – siellä on kyse elämästä ja kuolemasta."

O-ou. Sitä hetkeä olin pelännyt, pelkään aina vanhojen ihmisten kanssa: sotakortin käyttöä.

Yleensä seurauksena on syyllinen olo. Pidän sodasta paasaamista ja nykyelämän siihen vertaamista epäreiluna, sillä vain toisella osapuolella on molemmat kokemukset hallussa. Niissä keskusteluissa minä olen poikkeuksetta kiittämätön ja elämäni velkaa, vaikka olen vain nuori ihminen, jolla on kaikkea muuta paitsi vertailukohta nykyelämään.

Ei, en tietenkään voi kuvitella, millaista oli olla parikymppisenä rintamalla. Ei, en ajattele joka päivä, miten upeaa on elää itsenäisessä ja demokraattisessa maassa. Ehei, en ole sitä mieltä, että elämäni on aina höyhenenkevyttä, koska minulla on joka päivä ruokaa pöydässä eikä kukaan suunnittele ampuvansa minua.

Mutta tämä mummopa ei sitä vaatinutkaan. Hän vain kertoi ohimennen nuoruudestaan sodassa ja siitä, miten hänen miehensä oppi rintamalla saksaa ja pystyi opiskelemaan sen jälkeen yliopistossa. Sitten keskustelu kääntyi presidentin valtaoikeuksiin ja ruokavalioon.

Haluamattani jäin jumiin sotajuttuihin. Se oli nimittäin ainoa kerta, kun joku suoraan kertoi – eikä vain syyllistäen luennoinut – minulle sodasta.

Kuulun viimeiseen sukupolveen, jonka isovanhemmilla on omia kokemuksia sodasta. Silti sukupolveni tuntuu olevan täysin tietämätön siitä, mitä esimerkiksi isovanhemmillemme henkilökohtaisesti merkittävää siellä sodassa tapahtui. En laittaisi kaikkea syytä ikäisteni välinpitämättömyyden piikkiin. Sodasta ei nimittäin perheissä puhuta.

Siitä saadaan vihjeitä.

Oma mummoni vihaa saksalaisia ja katsoo jokaisen sotalapsielokuvan. Vaarini hautajaisten jälkeen löytyi asiakirjoja, joissa luki, että vaarin perhe pakeni Karjasta ja vaihtoi nimensä.

Mikään näistä asioista ei ilmeisesti ole ollut kertomisen arvoista. Ilmeisesti mikään niistä ei ole vaikuttanut isovanhempieni valintoihin tai luonteenpiirteisiin. Varmastikaan mikään niistä ei ole siirtynyt heidän lapsiinsa, vanhempiini.

Olen pettynyt vanhempiini ja isovanhempiini, heidän puhumattomuuteensa. Oman perhehistorian tuntemattomuus on tietenkin noloa, minkä lisäksi se aiheuttaa itsetuntemuksen puutetta.

"Kunnioita vanhempia ihmisiä" on riittävä ja kaikenkattava neuvo monissa kulttuureissa. "Mikäli he ovat kunnioituksen arvoisia" kertoo suomalaisesta mykkäkulttuurista ja vihjaa, että syy kunnioittamiseen voisi olla toisen ihmisen historian tunteminen ja että sitä pitää kysyä hanakasti, sillä kukaan ei puhu vapaaehtoisesti.

Joskus toivon, että kaikki olisivat yhtä helppoja kuin tapaamani vieras mummo.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi