Leiki ennen kuin lisäännyt

Puhelin soi. Vastaan. Puhelu on lyhyt. Sanon lähinnä: "ei tässä mitään erikoista", "totta kai voin pitää parin tunnin tauon töistä", "tunnin kuluttua on ihan okei" ja "enköhän mä pärjää".

Tunnin kuluttua seison Stokkan oven edessä innoissani. On taas aika leikkiä suosikkileikkiäni Tunti tosimaailmassa.

Leikki on helppo: ensin muodostetaan mielipide jostakin asiasta - tässä tapauksessa äitiydestä - ja lietsotaan aihetta romanttisilla kuvitelmilla. Asiasta ei saa olla etukäteen omakohtaisia kokemuksia, leikin tarkoitus on näes tappaa väärä mielikuva käytännössä ja saada vaihtamaan se uuteen.

Näin voi hankkia erilaisia ja ennen kaikkea aitoja minikokemuksia asioista, joita ei aio sisällyttää omaan elämäänsä.

Tänään leikin siis tunnin ajan kaupunkilaisäitiä. Alussa on tärkeä nostattaa odotukset taivaisiin. Ratikkamatkalla tarkkailen helsinkiläisiä äitejä vaunuinensa ja keskityn vain reippaimpiin ja lempeimpiin. Koetan huomata, onko niillä jokin tietty ilme tai ote vaunuista.

Vartin ratikkamatka saa minut vakuuttuneeksi siitä, että ihaninta, mitä voi olla, on työntää lastaan kaupungissa keskellä päivää, kun muut tekevät toimistoissa kaikenlaisia mukatärkeitä töitään. Että zenmäiseen rauhaan voi kietoutua kuin peittoon pelkästään kulkemalla jälkikasvunsa kanssa talvisessa maisemassa ja poiketa välillä vaikka kahville.

Toinen vartti lisää, niin ystäväni on jättänyt minulle lapsensa vaunuineen. Käyn tilanteen nopeasti läpi: lapsi nukkuu, vaunut ovat tukevat ja aika uudet, en ole krapulassa, stressissä tai nälkäinen. Lähtökohdat ovat siis parhaimmat mahdolliset.

Aluksi lykin vaunuja maailmojasyleilevä hymy kasvoillani. Se kuuluu asiaan. Kuten myös se, että sitoudun aluksi pitämään kaikista vastaantulijoista. Totta kai he ajattelevat pelkästään hyvää myös minusta ja lastistani, lapsesta. Etenkin kun se nukkuu ääneti.

Parin minuutin kuluttua pysähdyn ensimmäisiin valoihin. Selkäni takaa kuuluu välittömästi naisen tiuskaisu: "Päätit sitten jäädä siihen niiden vaunujesi kanssa...." Loistavaa! Tunti tosimaailmassa -leikin tähänastinen ennätys.

Uuden mielipiteen muodostus kaupunkilaisäitiydestä vie tosiaan vain pari minuuttia. Nuoren "äidin" reippauteni muuttuu hetkessä rähinöinniksi. Vaikka mielestäni liikun ripeästi ja reagoin muihin jalankulkijoihin jopa ennakoivasti, harvoin olen tuntenut itseäni niin kömpelöksi kuin lastenvaunujen kanssa.

Jossakin vaiheessa olen niin ärtynyt vastaantulijoiden eleisiin ja ilmeisiin, että alan kommentoida heidän huokailujaan ja sitä, ettei kukaan anna tietä.

En enää ihmettele, miksi äidit rattainensa rynnivät ensimmäisinä ulos julkisista liikennevälineistä ja miksi heillä on aina niin kiire. Isolla, tilaavievällä ja äänekkäällä äiti-lapsi -parivaljakolla on yksinkertaisesti kiire pois huokailevien, silmiään pyörittelevien ja pysähtymättömien kaupunkilaisten alta.

Enää ei myöskään kummeksuttanut lapsiperheellisten kavereitteni halu muuttaa pois pääkaupunkiseudulta kehyskuntiin. Mietin, että Helsingissä lapset kelpaavat lähinnä tekosyiksi siivota epäilyttävät mainokset pois katukuvasta.

Meuhkaan ystävälleni, että jos olisin äiti, miettisin kyllä kaksi kertaa, kumpi olisi lapseni kehitykselle vaarallisempaa: se, että mainoksessa vilahtaa tissi vai se, ettei kukaan kadulla hymyile. Ystävä sanoo niin ja joo, vie lapsen pois ja leikki on ohi. Keuhkoaminen loppuu kuin seinään kun palaan takaisin sosiaalisesti hyväksyttyyn ja ripeään elämääni.

Mutta hei, hyvät adrenaliinit! Suosittelen kaikille - sekä perheen perustamista suunnitteleville että sitä vältteleville.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi