Leiki kunnolla!

Kaverini Kaisa sai joululahjaksi Kenin. 1980-luvun tunkkaisenvärisistä joulupapereista kuoriutui itse asiassa kokonainen Barbie-perhe. Isä ja äiti sekä kaksi lasta, jotka olivat klooneja muovisista vanhemmistaan.

Koko perheellä oli samanväriset vaatteet, vaaleanpunaiset kuten Barbie-maailmassa niin usein. Barbie-äiti oli tanttamaisesta essusta riisuttuna kaunis ja kehityskelpoinen lelu.

Varsinainen ongelma oli ruskeassa muovitukassaan idioottimaisesti hymyillyt Keni, jonka olemassaoloa ei voinut oikeuttaa millään lisäasusteella.

”Mitä me tälle tehdään?” Kaisa kysyi niin kireällä äänellä kuin 8-vuotias vain voi.

”Jos se saisi vaikka jonkun rangaistuksen ja joutuisi alasti kellariin”, ehdotin.

Siitä leikistä lähtien jokaisen Barbie-session alussa Keni teki jotakin niin anteeksiantamatonta, että joutui kellariin häpeämään.

Yleensä Keni vielä sidottiin kiinni johonkin tolppaan, jotta pako olisi ollut mahdoton. Kenin muistoa kunnioittaen en mene yksityiskohtiin. Leikki oli kuitenkin aina samansuuntainen ja jokainen lahjaksi saatu Keni koki saman kohtalon.

Sen sijaan omistamamme 40 Barbie-nukkea elivät vangistaan piittaamatta täydellistä Barbie-elämää: vaihtoivat vaatteita, matkustelivat, kävivät kaupassa ja järjestivät juhlia. Muistan, että leikin jälkeen olo oli sama kuin sokerihumalassa: kiihtynyt ja levoton.

Keni pääsi kellarista käytännössä vasta, kun siirryimme Kaisan kanssa yläasteelle. Nuket pakattiin pahvilaatikkoon ja vietiin ulkovarastoon.

Useimmat aikuiset eivät halua leikkiä lastensa kanssa. Lapsettomatkin lupaavat vahtia toisten tenavia ja lykätä aterian näiden eteen säännöllisin väliajoin, mutta ehtona on, ettei tarvitse osallistua leikkeihin.

Öö, ensinnäkin kukaan itseään kunnioittava lapsi ei halua rajoittunutta aikuista huoneeseensa kyselemään teennäisellä äänensävyllä, mitä milläkin lelulla tehdään ja taivastelemaan sitä, miten paljon nykyään on kaikenlaista.

Eivätkä aikuiset tietenkään osaa enää leikkiä, sillä leikki vaatii ominaisuutta, jonka he ovat ajat sitten ulkoistaneet, mielikuvitusta. Mikään muu ei sitä selitä, sillä se, mitä olen leikeistä muiden ikäisteni kanssa myöhemmin keskustellut, orja-Kenin kellariseikkailut olivat ihan peruskamaa.

Aikuiset voivat tietenkin pysyä käytännöllisinä luusereina. Sitä on kuitenkin vaikea kestää, että aikuisten ajattelu ylettyy myös lasten leikkeihin. Olen kauhukseni todistanut, miten vanhemmat komentavat lapsiaan leikkimään järkevästi tai mikä pahinta – kunnolla.

Sellaista anteeksiantamatonta komentoa kuunnellessa alkaa pikkuhiljaa odottaa, että seuraavaksi valtio määrittelee, millaisia leikkejä on soveliasta leikkiä ja mitä niissä pitäisi painottaa.

Kenties tulevaisuudessa lapset leikkivät virallisen ohjeistuksen mukaisesti jotakin, mikä on 30 prosenttisesti liikunnallista, 20 prosenttisesti vieraskielistä, 20 prosenttisesti taiteellista ja 30 prosenttisesti sosiaalista älyä kehittävää.

Vaikka en ole pitänyt Kaisaan yhteyttä, tiedän, että hänellä on omia lapsia. Toivottavasti he saavat leikkiä juuri niin holtittomasti kuin heitä huvittaa. Muu olisi aika tekopyhää.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi