Luunapilla kunnon kansalaiseksi

On vain yksi ryhmä, joka tietää enemmän lastenkasvatuksesta kuin kiihkoilevimmatkaan elämäntapavanhemmat: ne, jotka eivät vielä ole saaneet lapsia. Lapsia haluamattomathan ovat näiden asioiden suhteen huomattavasti välinpitämättömämpiä.

Vielä lapsettomilla on aina mielipide lapsista, lastenkasvatuksesta, lasten pukeutumisesta, sukupuolirooleista ja perheelle omistautumisesta. Ja mikäs sen kivempaa, lapsettomalla ei nimittäin ole syytä huoleen – hänellä ei ole vastuuta kasvavasta mukulasta. Vielä.

Lapsettomien ystävieni kanssa arvostelemme usein muiden lastenkasvatusmetodeja ja keskustelemme siitä, miten ennen oli asiat paremmin. Muistelemme, kuinka meitä pidettiin kurissa ja nuhteessa ja kuinka nykylapset saavat isoja karkkipusseja harva se päivä, kun omassa lapsuudessa karkkipäivä oli kerran viikossa, ja se tarkoitti veljen kanssa jaettavaa Mars-patukkaa tai 50 gramman suklaarusinarasiaa.

Olemme kolmekymppisiä elintasopossuja, vaikka puheistamme voisi luulla, että olemme varttuneet pula-aikana tai keskellä Monty Python -sketsiä, jossa lapsena syötiin pikkukiviä.

Kuritusta käsittelevät keskustelumme noudattavat aina samaa kaavaa.

"Kun faija veti luunapin ohimoon ja näin tähtiä, ainakin tiesin tehneeni jotakin väärää."

"No, entäs kun mutsi otti käteensä koko tukan ja pyöräytti pari kertaa."

"Kerran jouduin hakemaan metsästä oman koivuniemenherran, joka laitettiin pöydälle selkäsaunaa odottamaan."

Poikkeuksetta olemme vanhempiemme kasvatusmetodien kannalla. Ajatuksen pettämätön logiikka on, että ilman kuritusta olisimme olleet vielä kauheampia kuin mitä lapsena olimme. Saati sitten, mitä meistä olisi tullut.

Lause "kyllä lapsi kuria tarvitsee" esiintyy aina jossakin vaiheessa keskustelua.

Emme ole milloinkaan kyseenalaistaneet kuritusta. Emme ole edes ottaneet huomioon, olisiko esimerkiksi ennaltaehkäisevä keskustelu ja opastaminen kasvatuksessa toiminut, jolloin välitöntä kurinpalautusta ei olisi tarvinnut ollenkaan.

Jostakin syystä olemme ystävieni kanssa nostalgisoineet ruumiillisen kurituksen ja auktoriteettien pelon.

Meillä on mielestämme oikeus arvostella nykymenoa, jossa urheiluharrastuksiin ei tarvitse mennä, jos sataa tai on viisi astetta pakkasta; emme käsitä ylisuuria viikkorahoja, jotka ansaitaan viemällä roskapussi roskakatokseen kerran viikossa, vaan arvostamme vanhempiemme pihiyttä ja vaalimme muistoa peruskoulun taksvärkkipäivästä, jolloin koko päivän raatamisesta oli palkintona pari voileipää ja 60 markkaa, joista 50 piti lahjoittaa hyväntekeväisyyteen; olemme sitä mieltä, että ongelmat nykykouluissa johtuvat siitä, että lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1984.

Ikäiseni – tai vähemmän yleistäen: minä ja muutama ystäväni – ihailemme ankeutta ja ankaruutta aina siihen asti, kunnes saamme omia lapsia. Sitten meidän onkin nopsasti päätettävä, jatkammeko omien vanhempiemme suosimaa kasvatusmallia vai olemmeko kenties niin avarakatseisia, että edes huomioimme muut kasvatusmetodit.

Valitettavasti vastausta joutuu odottamaan siihen asti, jos raskaustesti joskus tuuttaa kahta viivaa.

Sitten on niitä muita uhkatekijöitä, kuten omin silmin tehtävät havainnot.

Esimerkiksi aina, kun puolustan lievää ruumiillista kuritusta, en voi olla ajattelematta ystäväni 7-vuotiasta lasta ja tuntematta pientä epäilyksen pistosta.

Tuota lasta ei ole koskaan ruumiillisesti kuritettu eli Suomen lain mukaan lievästi pahoinpidelty. Hänen ei myöskään ole tarvinnut mennä jalkapalloharjoituksiin, jos häntä ei ole huvittanut tai samaan aikaan on ollut kaverin synttärit. Lisäksi hän saa tilata kahvilassa kalliin tortun ja jättää puolet syömättä, jos maku ei miellytä tai vatsa tuntuu täydeltä.

Tuollainen kasvatus järkyttää minua. Se on täysin vastoin kaikkea, mitä itse olen elämästä oppinut, kuten "pitää mennä vaikka ei huvita", "olosuhteista ei pidä valittaa" tai "kaikki syödään mikä otetaan tai ensi kerralla ei saa mitään".

Erityisesti olen huolestunut siitä, että lapsi on parhaiten käyttäytyvä kakara, jonka tiedän. Hänen kurinpitonsa perustuu keskusteluun, eli jos hän tekee jotakin vanhempien mielestä väärää, hän joutuu puhutteluun.

Kun olin lapsi, tukkapöllyn jälkeen joutui miettimään asioita "hiljaa mielessänsä".

Kun olen aikuinen, sukupolveni istuu terapiassa puhumassa traumojaan julki jollekin, joka maksusta kuuntelee sitä päänsisäistä pöpellystä.

Mutta nämä kaksi edellä mainittua asiaa eivät tietenkään liity toisiinsa.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi