Se täti jolla on se harmaa koira

Puoli vuotta sitten olin suosioni huipulla. Yhtäkkiä kyläilykutsuja alkoi sadella säännöllisesti. Minun olisi pitänyt revetä Helsingin reuna-alueille, lähiöihin ja ties mihin taajamiin harva se päivä ja esitellä uutta koiraani kuin elävää ja ihmeellistä asustetta.

Kyläilykutsuja tuli tietenkin enimmäkseen kieroilta lapsiperheiden vanhemmilta, jotka olivat kyllästyneet tenaviensa "mä haluun koiran" -marinaan. Hädissään he laskivat, että koirakaverin kanssa peuhaaminen ja minun uudelleen kutsumiseni veisi pahimman koiranhimon. Huomasin olevani koirani jatke - se täti jolla on se harmaa koira.

Yllättävän monessa perheessä vanhemmille puhkeaa allergiaa sun muuta astmaa välittömästi, kun jälkikasvu alkaa kärttää kotieläintä.

Se on ihan ymmärrettävää, sllä eläimestä on hirveästi vaivaa. Sen sijaan on idioottimaista jättää lapsi ilman eläinkokemuksia vain, koska ei itse halua kulkea kuudelta aamulla narun perässä lemmikkiään ulkoiluttamassa. Tiedän kaupunkilaislapsia, joiden eläinkontaktit ovat jääneet Disneyn Nemoa etsimässä -elokuvan varaan.

Sen sijaan, että lapset istutetaan teeveen ääreen katsomaan eläindokumentteja ja lukemaan koirakirjoja ja viedään nämä kerran kesässä Korkeasaareen, lapsen voi viedä edes kerran elämässään oikealle maatilalle. Esimerkiksi Helsingissä on Fallkullan kotieläintila, jossa lapset saavat hoitaa kotieläimiä valvotusti. Vinkki: Koiran tai hevosen kärttäminen voi loppua tuohon maatilakäyntiin. Kerron kannustavan esimerkin.

Kärtin seitsemän vanhana hevosta. En tuntenut ketään ratsastusta harrastavaa, saati ollut itse koskaan ratsastanut, mutta olin lukenut sitäkin innokkaammin hevoskirjoja ja -lehtiä. Olin aivan varma, että hevosen omistaminen kuului pikkutytön oikeuksiin. Vanhempieni kauhuksi häiriö ei mennyt ohi raha- ja aikapulaan vetoamalla. Järkisyyt, kuten jo kahden harrastuksen änkeminen viikkoaikatauluuni, eivät todellakaan riittäneet minulle kun hoin hevosesta yötä päivää.

Vihdoin isäni pakkasi minut autoon ja vei lähimmälle hevostilalle. Paikan päällä ystävällinen nainen vei minut talliin. Isäni auto kaasutti tilalta viisi minuuttia saapumisemme jälkeen. Hevoset jäivät näkemättä, sillä en suostunut astumaan jalallanikaan talliin, koska siellä haisi mielestäni niin pahalle. Hevosesta puhuminen loppui seinään.

Lapselle tekee hyvää tajuta, miten paljon vaivaa eläimestä on ja millaista hoitoa se vaatii. Monen muksun eläintarve tyydyttyy, kun tämä saa kerran päivässä ulkoiluttaa vaikka naapurin koiraa.

Sitä vastoin "meille ei tule koiraa kuin kuolleen ruumiini yli" -lause kaikuu kuuroille korville. Ymmärrän silti täysin lisääntyneet vierailukutsuni lapsiperheisiin. Hetkellinen apu lapsen eläimenpuutteeseen antaa vanhemmille hengähdystauon.

Ja ainahan voi vedota siihen, että tulen sitten uudestaan kylään ja minullehan voi myös tulla hauvaa hoitamaan, eikös niin. Valitettavasti jouduin kieltäytymään kutsuista, sillä täysikasvuisena ottamani koirani ei voi sietää lapsia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi