Tarhattuna

Muutama vuosi sitten törmäsin baarissa tuttuihin ihmisiin. En heti muistanut, missä olin nähnyt heidät, saati saanut päähäni heidän nimiään, mutta jotenkin ryhmä tuntui hyvin tutulta. Kunnes hetken tuijotettuani tajusin: he olivat olleet tarhatätejäni.

En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan lampsin pöytään ja esittelin itseni. Naiset ilahtuivat siitä, että muistin heidät - ja kyllä, he olivat edelleen tarhassa töissä. Tosin eivät siinä samaisessa, jossa olin viettänyt lapsuuteni ensi vuodet. Se tarha oli nimittäin purettu.

Tyrmistys seurasi toistaan, kun minulle selvisi, ettei yksikään naisista muistanut minua. Sukunimeni he kyllä tunnistivat, veljeni oli nimittäin käynyt samaa tarhaa. Hän oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen itkemällä tarhassa harva se päivä.

Koetin kuvailla itseäni mahdollisimman objektiivisesti viiden vuoden iässä, luettelin liudan parhaimpia tarhaystäviäni ja kertasin, mitä minulla oli ollut päällä. Turhaan.

Mietin, oliko vika minussa vai tädeissä. Olinko ollut niin väritön hissukka, ettei yhdelläkään työntekijällä ollut muistikuvaa minusta ja omasta mielestäni vauhdikkaista tarhavuosistani.

Entä pitikö tarhatätejä edes kiinnostaa minun persoonani? Riittikö heille se, että kaikki lapset pysyivät hengissä, saivat jokapäiväisen välipalansa ja kurakelillä kurahousut jalkaan?

Vähän kieltämättä risoi. Sillä hetkellä toivoin, että olisin ollut kotihoidossa. Ainakin joku muistaisi lapsuudestani jotakin eikä kaikki olisi yhtenä mössönä omassa päässäni. Olisi joku, joka olisi kuunnellut, mitä tahdon syödä ja millä leikkiä. Huomaisi, kuinka oppisin asioita ja kasvaisin silmissä.

Sen sijaan olin ollut tarhattuna keskellä lähiötä monien kymmenien muiden mukuloiden kanssa, Persoonallisena kuin häkkikana.

Nyt lama-aikana tarhat ja koulut muuttuvat häkkikanaloiksi entistä enemmän, sillä molemmat ovat säästökohde numero 1, vaikka peruspalveluministeri Paula Risikko kuinka keuhkoaisi lehdissä, että "näpit irti päivähoidosta".

Pienet ryhmät ja yksilöllinen päivähoito ovat realistinen vaihtoehto vain varakkaiden jälkikasvulle, jos sillekään.

Tulevaisuudessa rahvas luultavasti kuljettaa lapsensa Itäkeskuksen kokoiseen kompleksiin, jossa muksut jaetaan helppoihin, vaikeisiin ja tavallisiin, kunnes rahanpuutteen takia kaikki laitetaan sittenkin samaan ryhmään.

Uhkakuvat on helppo kuvitella, mutta on outoa, miten kukaan ei näe isoissa tarharyhmissä myös mahdollisuuksia? Iso tarharyhmähän on hyödyllisintä, mitä lapsi voi kokea! (Tosin tämän tajusin vasta toettuani naivista yksilöllisyydenpuuskastani, jonka huonomuistiset tarhatädit saivat aikaan.)

Tarhassa ainakin oppii, ettei ole kaiken keskipiste. Sen lisäksi lasten on pakko kehittää sosiaalisia taitojaan, koska alipalkattu ja alimitoitettu tarhan henkilökunta ei ehdi puuttua kaikkeen kähinään.

Yhtä taitaviksi eivät kehity päivästä toiseen hyysätyt, spesiaalit lellipennut. He saavat sätkyn viimeistään kotimaisen peruskoulun viimeisellä tuomiolla, yläasteella, jossa väliaikainen massaan sulautuminen on elinehto.

Vaikka tarhassakin nykyään puhutaan lapsista asiakkaina, suomeksi tarha on edelleen lasten säilytyspaikka: sieltä saa ruuan, juoman, levon ja päivittäisen satuannoksen. Toiseksi se on selviytymistä muiden ikäisten kanssa, jatkuvaa opettelua.

Vaikka välillä tulikin Terolta turpaan ja Maijan "minun isäni tuli taas poliisiautolla kotiin" -tyyliset kehut ärsyttivät, yksi on varmaa: lapsuusmuistoni olisivat huomattavasti köyhempiä, jos olisin viettänyt päiväni kotihoidossa äitini imurointia ja ruuanlaittoa toljottaessa.

Sitä paitsi 95 prosenttia viisivuotiaana tarhassa oppimistani sosiaalisista taidoista pätee nimenomaan työelämässä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi