Tavaranpaljous kostautuu

Ystäväni on raskaana. Ja rivitalonpätkän onnellinen omistaja. Luultavasti ystäväni naapuritkin ovat onnellisia, sillä raskauden seurauksena ystäväni ei enää karauta viikonloppuöisin taloyhtiön hyvinhoidettuun pihaan karaoketaksilla kera jatkoille tulijoiden, vaan korkeintaan polkupyöräilee valoisaan aikaan ja kastelee pihakasvejaan.

Möhömahainen ystäväni on kuitenkin heittämässä hyvästit pihapiirille. Syy on vatsassa köllöttelijän.

"Viimeistään kun lapsi täyttää yksi muutamme isompaan asuntoon. Kyllä se viimeistään silloin alkaa haluta omaa huonetta", ystäväni selitti, kun viimeksi tapasimme.

Aloin epäillä, että ystävälleni on tullut aivovamma liiasta karaoketaksilla ajamisesta. Yksivuotias osaa toki monia asioita, kuten ehkä jo kävellä ja kääntää pahvisen, nelisivuisen kirjansa sivuja, mutta yksi on varmaa: se ei osaa haluta omaa huonetta.

Miten se sen edes ilmaisisi? Istumalla Hesarin asuntosivujen päälle ja kuolaamalla oikeankokoisen asunnon kohdalla.

Aivovammasta ei ehkä sittenkään voi syyttää karaoketaksia, sillä samanlaisia hourailuja kuulee joka puolelta.

Yksi haluaa muuttaa kivasta ja tilavasta kaupunkiasunnosta maalle, koska "onhan lapsen parempi kasvaa maalla kuin kaupungissa". Toinen ostaa lapselle neljännet kärryt, jotta "lasta ei hävettäisi istua niissä isoissa rohjoissa". Lapsille pitää myös ostaa paljon tavaroita, koska lapset "haluavat" ja "kaikilla muillakin on".

Kuka näitä keksii? En tiedä tutkimusta, joka todistaisi kaupungissa kasvavien lasten olevan onnettomampia kuin taajamassa tai maalla varttuneiden ikätovereidensa.

En ole koskaan kuullut rumien rattaiden aiheuttamista traumoista. Sen sijaan traumoja tuntuu olevan kaikista eniten niillä, jotka ovat saaneet kaiken.

Tavaran paljoudellahan vanhemmat yrittävät lahjoa lapsen huomion pois jostakin muusta, kuten yhteisen ajan puutteesta. En ymmärrä, miksi vanhempien halu tarjota lapselleen parasta tarkoittaa käytännössä sitä, että ostetaan niin paljon tavaraa, kuin pystytään. Lapsen haluun vetoaminen on muutenkin epäilyttävää.

Totta kai lapsi haluaa lisää tavaroita. Jos sille lyö ennen joulua lelukatalogin käteen eikä sano, kuinka monta lahjaa joulupukki jaksaa kantaa, lapsi ympyröi alta aikayksikön katalogin kaikki lelut. Kyseessä on vähän sama ilmiö kuin, että lapsi saattaa syödä niin paljon makeaa, kunnes oksentaa. On aikuisen tehtävä ottaa liiat pois eikä olettaa, että lapsi syö puolen kilon pussista sen verran kuin jaksaa ja jättää loput seuraavalle päivälle.

Joskus tavaranpaljous kostautuu suoraan vanhemmille. Ja erittäin konkreettisella tavalla.

Toinen ystäväni ilmestyi tapaamiseen kamala vekki otsassaan. Oli kuulemma törmännyt kaappiin.

Ei, hän ei tosiaankaan ollut kaatunut humalassa, eikä kukaan ollut pahoinpidellyt häntä. Hän oli vain hiipinyt pimeässä lastenhuoneessa sammuttamaan mankan äänikirjaa, kun oli pahaa-aavistamatta kompastunut leluihin ja otsa oli tervehtinyt terävää kaapinkulmaa.

"Niitä littlest pet shoppeja oli siinä lattialla varmaan viisikymmentä!" hän yritti kerätä säälipisteitä. Siinä hän onnistuikin.

Katsoin vuorotellen vekkiä ja vuorotellen mielikuvaa ystävästäni törmäilemässä lastenhuoneen pimeydessä pää veressä, enkä lopulta saanut naurultani kysyttyä, miksi hitossa niitä leluja oli niin paljon.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi