Tuntematon uhka

Epäluuloisuuden siemen on kylvettävä lapseen aikaisin. Sen lisäksi, että koulutuksen on oltava intensiivistä ja jatkuvaa, sitä on harjoiteltava sekä teoriassa että käytännössä. Tämä oli ilmeisesti äitini ajatus siitä, miten lapsesta kasvatetaan itsenäinen.

Tähän oli syynsä. Minun ei tarvitse muuta kuin kaivaa netistä Jammu Siltavuoren kuva ja ymmärrän hyvin, miksi minut lapsena istutettiin keittiön pöydän ääreen säännöllisin väliajoin ja vannotettiin lupaamaan, että en ikimaailmassa koskaan puhu vieraille, saati lähde heidän mukaansa. Karkin ottaminen naapurin tutulta sedältä oli sallittua vain vanhempien läsnäollessa.

Kevät 1989 oli käänteentekevä monen lapsen elämässä. Kauppareissulla huomasin iltapäivälehtien lööpit, joissa hymyili kaksi ikäistäni tyttöä. Äiti sanoi, älä lue mutta jatkoi samaan hengenvetoon, että tytöt olivat puhuneet vieraalle miehelle ja lähteneet tämän mukaan.

Mies oli luvannut heille paljon karkkia, ja nyt tytöt olivat kuolleet. “Poltettu”, äitini sanoi tiukasti ja puristi kättäni vielä kaupan sisälläkin valitessaan juureslajitelmaa lihakeittoon.

Niistä lööpeistä lähtien en puhunut vieraille, en edes silloin, kun he puhuttelivat minua. Mulkoilin vain ja mietin, että kukaan ei tarjoa minulle karkkia, jos käyttäydyn huonosti.

Ja jos ei tarjoa, ei varmaan halua mukaansakaan eikä minulle käy mitään pahaa. Eikä käynytkään.

Paitsi että minusta tuli epäkohtelias ja epäluuloinen lapsi. Eikä sellainen ihminen suhtaudu vieraisiin vilpittömästi aikuisenakaan.

Ikävä kyllä suomalaiset lapset tunnistaa ulkomailla välittömästi. He ovat mukavannäköisiä tenavia, jotka mulkoilevat kaikki muita suu auki. Kun joku esimerkiksi tervehtii heitä, kuten etenkin turistipaikoissa on tapana, he kääntävät päänsä tai pakenevat vanhempien selän taakse.

Vieressä seisovat vanhemmat sen sijaan patistavat lapsia vastaamaan, vaikka ensin ovat pelotelleet jälkikasvunsa hengiltä puhumalla namusedistä ja itsensä paljastajista. Yhtä helppo tunnistettava ulkomailla on suomalainen vaihto-oppilas. Tämä juo yleensä itsensä luottavaisesti humalaan vaikka täysin vieraassa kaupungissa ja huolehtii tavaroistaan hyvin ylimalkaisesti.

Enää tarvitsisi tietää, mitä ihmettä tässä välissä tapahtuu. Miten mulkoilevista lapsista silti tulee helposti huijattavia nuoria aikuisia? Miksi äidin opit eivät mene perille?

Ehkä syy on siinä, että pelko opettaa epäluuloa, eikä suinkaan tilannekohtaista älyä. Ehkäpä juuri sen takia suomalainen on kaikesta kyräilystään huolimatta niin hiton helppo höynäytettävä. Kukaan ei opeta meille intuitioon, ensivaikutelmaan ja omiin vaistoihimme luottamista.

Epäluuloisuutemme ei ensisijaisesti perustu kokemukseen, vaan ulkokohtaiseen pelotteluun. Kun jossakin vaiheessa nuoruuttamme huomaamme, ettei jokainen vieras ihminen ole namusetä, unohdamme koko neuvon. Äly valuu päähämme vasta siinä vaiheessa, kun meitä on kusetettu ja meillä on omakohtainen kokemus siitä, millaisiin tilanteisiin joutumista on syytä välttää.

Toivoa sopii, ettei ensimmäinen kusetuskokemus ole jotenkin lopullinen.

Onneksi epäileväksi kasvatetun lapsen voi kurittaa kunnolla käyttäytyväksi kansalaiseksi vielä aikuisenakin. Valitettavasti koulutus on aloitettava itsestään.

En tiedä, millainen kokemus epäluuloisuuden poistamisharjoitukseni oli kahdelle pahaa-aavistamattomalle lounastajalle, kun pari viikkoa sitten eräässä ravintolassa kainosti tiedustelin, voisimmeko leikkiä tuntevamme toisemme sen puolen tunnin ajan, jonka samassa pöydässä lounastaisimme.

“On ollut todella paska päivä, ja jos ette suostu, alan ehkä itkeä”, jatkoin myyntipuhettani.

Se oli ilmeisen vastustamaton, sillä nuori mies vieressäni ja vanhempi rouva edessäni katsahtivat toisiinsa ja lupasivat sitten suostua pyyntööni. Niin me kolme toisillemme ennestään tuntematonta ihmistä puhuimme puolen tunnin ajan niitä näitä, haarukoimme lounastamme ja lopuksi toivotimme toisillemme mukavaa päivänjatkoa.

Lounaan jälkeen oloni oli hetken ajan kuin lapsella, joka oli ensimmäistä kertaa ulkomailla tilannut ravintolassa ranskalaisia ja lehtipihviä vieraalla kielellä ja miettinyt, että mitä ihmeellistä tässä nyt on, tämähän on ihan helppoa ja aika kivaakin.

Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi