Hautausmaan elävä asukas

Kuorma-autonkuljettaja Jukka Lamminen asuu Hietaniemen hautausmaalla. Kuolema on lähellä ja seura arvovaltaista. Ikkunan takana on Kekkosen hauta.

Huhtikuussa 1966 Jukka Lammisen vanhemmat kantoivat vastasyntyneen poikansa kotiin Mechelininkadulle Helsingin Töölöön. Alle kilometrin päässä, Hietaniemen hautausmaalla, kumahteli kappelin tornikello.

Kevään mittaan puut puskivat hiirenkorvia ja hautausmaan työntekijät siistivät pihaa kesäkuntoon.

Tuore äiti lykki Mechelininkadulla lastenvaunuja. Vaunuissa poika nukkui, eikä tiennyt, että hänen tulevaisuutensa odotti hautausmaan muurien sisällä.

Kuorma-autonkuljettaja Jukka Lamminen, 44, kävelee Hietaniemen hautausmaan punertavalla hiekkamaalla ja katsahtaa kappelin torniin.

"Muistan kellon äänen lapsuudestani", hän kertoo.

Lamminen aloitti kuorma-autonkuljettajana Hietaniemessä lokakuussa 1989. Edeltäjä oli viihtynyt työssä pitkään: hänet oli palkattu kuukautta ennen Lammisen syntymää.

Uusi kuorma-autonkuljettaja ei palannut lapsuudenmaisemiinsa pelkästään töihin. Hautausmaasta tuli hänen kotinsa.

Lamminen asuu arvovaltaisessa seurassa. Kun Venäjän presidentti Dmitri Medvedev vieraili Suomessa huhtikuussa 2009, hän laski seppeleen Urho Kekkosen haudalle – Lammisen olohuoneen ikkunan taakse.

Aikoinaan Hietaniemen hautausmaalla oli viisi asuntoa: kaksi vanhan kappelin yhteyteen vuonna 1901 valmistuneessa vahtimestarin asuintalossa ja kolme vuonna 1933 rakennetussa uudessa kappelissa. Jäljellä on enää Lammisen 44 neliön yksiö. Muut ovat toimistoja ja omaisten odotustiloja.

Lamminen nojaa pihassa kuorma-autonsa puskuriin. Hänen työhönsä kuuluu lehtikompostien tyhjentämistä, lumen ja maa-aineksen kuljettamista ja rautakaupoissa käymistä – ja joskus työkavereiden muuttokuormien ajoa.

Kun ajaa autoa työkseen, on mukavaa, ettei työmatka kulu ratin takana.

"Ehtisin olla aamuisin puoli tuntia lenkillä siinä vaiheessa, kun työkavereiden bussit vasta saapuvat rautatieasemalle."

Työntekijöiden jälkeen saapuvat hautausmaan kävijät, ja aamun hiljaisuus vaihtuu päivän vilinään. Hautoja reunustavilla hiekkapoluilla hölkkää lenkkeilijöitä ja polkee pyöräilijöitä. Koirat kirmaavat hihnojen päässä omistajiensa edellä.

Ennen oli toisin. Vanhat miehet nostivat hattunsa, kun ruumisauto ajoi ohi, ja hautausmaalle tultiin ainoastaan hiljentymään.

"Hautausmaan rauhaa ei enää kunnioiteta niin kuin ennen", Lamminen pohtii.

Paitsi juhlapyhinä. Silloin hautausmaa on harras paikka. Itsenäisyyspäivänä sankarihaudoilla loimuaa tervapatoja. Pyhäinpäivänä ja jouluna hautakynttilärivit valaisevat väristen pimeän illan.

"Ollaan elämän ja kuoleman rajamailla."

Lammisen mielestä meren läheisyys tekee Hietaniemestä poikkeuksellisen. Vesi on hautausmaalle sopiva elementti.

"Täällä elämän myrskyt ovat päättyneet."

Entä

sitten kun oma myrsky laantuu? Haluaako Lamminen tulla haudatuksi Hietaniemeen?

Lamminen miettii hetken hiljaa.

"Minulla ei ole jälkeläisiä, eli muistamisen kannalta hauta ei ole olennainen. Voisin ajatella, että tuhkani siroteltaisiin mereen tai järveen."

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi