Huonekalu muodistuu kanalaverstaassa

Leea af Heurlin-Aktan teki irtioton liike-elämän oravanpyörästä. Nyt hän rapsuttelee vanhoille huonekaluille uutta pintaa maalaisidyllissä keskellä Espoon Leppävaaraa.

Viime syksynä Leppävaaran kartanon vanha kanalarakennus heräsi uudelleen eloon: siitä tuli vanhojen talonpoikaishuonekalujen verstas ja puoti.

Lapsuudenkotinsa pihapiiriin palannut Leea af Heurlin-Aktan rapsuttelee maalia pois vanhasta kaapista. Pikku verstaaseen mahtuu kerrallaan kunnostettavaksi muutama pöytä, lipasto, naulakko tai tuoli. Yli satavuotiaat talonpoikaishuonekalut pääsevät uudistusoperaation jälkeen myyntiin.

"Koskaan ei voi tietää, mitä maalikerrosten alta löytyy", af Heurlin-Aktan sanoo.

Viitisen vuotta sitten hän kiinnostui sukunsa historiasta ja alkoi uteliaisuudesta raivata lapsuudenkotinsa ullakoita ja varastoja. Vastaan tuli pölyn peittämiä pesukomuutteja, tuoleja, jakkaroita ja pöytiä.

"Ihailin huonekalujen ajattomuutta ja ekologisuutta. Jos huonekalu on jo kestänyt sata vuotta, se voi kestää toiset sata, jos siitä pitää huolta."

Leea af Heurlin-Aktan alkoi etsiä huonekaluille tarinaa. Kuka ne on valmistanut ja kenelle? Millaisia vaiheita esineet ovat käyneet läpi eri aikoina?

Vanhat tavarat eivät jättäneet rauhaan. Kiinnostus sisustusalaan ja Työväenopiston entisöintikurssit vauhdittivat aikuiskasvatustieteilijän päätöstä vaihtaa alaa.

Vuosi sitten af Heurlin-Aktan irtisanoutui Nokialta. Hän oli työskennellyt siellä toiminnankehityksen parissa kolmetoista vuotta. Työhuone vaihtui pölyäväksi verstaaksi ja jakkupuku haalariksi.

Hän perusti lapsuudenkotinsa kanalarakennukseen huonekaluverstaan ja Cafe Latte Spirit -puodin. Kotoa Pohjois-Tapiolasta on varttitunnin automatka Leppävaaran kartanoon. Sen pihapiiri on silkkaa maalaisidylliä, vaikka ollaan lähellä kaupungin elämää.

"Halusin ottaa ajankäytön omaan haltuuni ja tehdä työtä, jossa voin pitää langat omissa käsissäni, asettaa päämääriä ja kulkea niitä kohti. Konkreettiset asiat, joilla on selkeä alku ja loppu, kiehtoivat."

Pääkimmokkeena alan vaihtamiseen olivat kuitenkin perheen alle kouluikäiset lapset.

"En halunnut olla enää se äiti, joka tuo lapsensa hoitoon ensimmäisenä aamulla ja hakee heidät pois viimeisenä illalla. Mieheni Aarne on yrittäjä ja kyllähän se on niin, etteivät molemmat vanhemmat voi olla uraputkessa, kun lapset ovat pieniä."

Uutta kunnostettavaa on etsittävä koko ajan. Parhaimpia ostospaikkoja ovat yleensä maalaishuutokaupat, kirpputorit ja nettihuutokaupat.

"Todellisia herkkupaloja löytyy aika harvoin. Suomesta on ehditty hävittää harmillisen paljon vanhoja, käyttökelpoisia huonekaluja."

Useimmat ostajat haluavat tietää huonekalun historiasta.

Pienikin tiedonjyvä kiinnostaa, esimerkiksi se, missä päin Suomea huonekalu on alun perin tehty tai mistä se on päätynyt huutokauppaan.

Huonekalujen läpimaalausta af Heurlin-Aktan ei tee koskaan: esineen pitää näyttää vanhalta, vaikka se olisi maalattu.

Luonnostaan kuluvat paikat, kuten kaapin kulmat, hän hioo kuluneen näköiseksi esimerkiksi teräsvillalla tai santapaperilla.

Joitakin virheostojakin af Heurlin-Aktan tunnustaa tehneensä. Huonekalut ovat olleet joko huonokuntoisia tai lähtöhinnaltaan liian kalliita, jotta ne voisi vielä myydä kohtuukatteella.

"Jotkut huonekalut vievät täysin mukanaan ja rakastun niihin. Ihanimmatkin huonekalut ovat kuitenkin vain tavaraa! Tämä on täyttä työtä, josta pitää saada palkkaakin", hän sanoo.

"Hienointa tässä on, etten myy trendikästä huonekalua, joka pitää vaihtaa kahden vuoden jälkeen uuteen."

Osan

lapsuudenkodin ullakoilta pelastamistaan huonekaluista af Heurlin-Aktan pani uudistamisen jälkeen myyntiin.

Osasta hän ei malttanut luopua, vaan vei omaan kotiinsa.

Joskus maalikerrosten alta on tullut esiin niin upea vanha väri, ettei hän ole raaskinut maalata sen päälle.

"Kerran tuli eteen piironki, josta piti tulla valkoinen. Maalikerrosten alta löytyikin hieno vanha roosa ja roosaksi se jäi."

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi