Jäljelle jäi kestävin – ja kaunein

Kun tavaransa karsii alle sataan, moni rakas esine saa lähteä. Samalla on mietittävä, millainen ihminen haluaa olla.

Kotini on tukossa.

Asun kolmiossa Helsingin keskustassa vaimoni ja kolmevuotiaan tyttäreni kanssa. Vuosikausien kirppari- ja nettishoppailun jälkeen komerot ja varastot ovat tupaten täynnä.

Makuuhuoneessa paitsi nukutaan myös säilötään tavaroita, joihin ei ole koskettu muuton jälkeen. Siis kahteen vuoteen.

Jotain on tehtävä.

Vuokratako isompi asunto jättivuokralla? Vai pitäisikö lisätilan takia muuttaa kehyskuntiin?

Ei. En ole valmis pidentämään työmatkoja tai muuttamaan kauaksi ystävistäni.

Lisätilaa on saatava jotenkin muuten.

Päätän mennä mukaan netissä leviävään tavaranvähennysliikkeeseen.

Amerikkalainen kirjailija ja online-markkinoinnin asiantuntija Dave Bruno keksi vuonna 2008 haasteen, josta on sukeutunut kansainvälinen ilmiö.

Hän kannustaa ihmisiä karsimaan tavaransa enintään sataan.

Blogissaan Bruno tiivistää kolme teesiään: karsi tavaroitasi, kieltäydy vastaanottamasta enempää kamaa ja mieti elämäsi tärkeysjärjestys uudelleen – kumpi tulee ensin, elämä vai materia?

Bruno aloitti itsestään ja laati raivausurakalleen säännöt.

Haaste koskee vain henkilökohtaista omaisuutta, ei perheen yhteisiä tavaroita, ja jotkut tavararyhmät, kuten alusvaatteet ja kirjat, saa laskea vain yhdeksi tavaraksi.

Päätän olla Brunoa tiukempi ja karsin myös kaikki omat kirjani ja cd-levyni.

Annan itselleni viikonlopun aikaa löytää tavaroistani olennaisimmat.

Onpa helppoa!

Perjantaina jo puolen tunnin aikana Lundiasta tyhjentyy kaksi hyllyriviä. Hyvästi Suomen Linnut -hakuteos ja Tuulen viemää, joita en ole koskaan edes selaillut.

Noin kolmasosa kirjoista katoaa divarin tiskin taakse. Rahaa kertyy muutama kymppi.

Heitän myös hyvästit levykoteloiden lohkeileville muovikuorille: siirrän cd-levyt tietokoneelle ja varmuuskopioin musiikkikirjaston.

Entiset digikamerat, tietokoneet ja musiikkilaitteet ovat jättäneet laatikoihin suuren johtorihmaston.

Sadat piuhat kutistuvat parinkymmenen johdon nätiksi nipuksi. Tarpeettomat vien kirpparille.

Nyt ei anneta armoa: vaatteet jotka eivät istu, eivät myöskään kuulu vaatekaappiin.

Muistorikas teini-iän bändipaita joutaa kirpputorin keräykseen. Samoin käy pikkutakeille ja reisitaskuhousuille, joille ei ole käyttöä.

Raivaaminen tuntuu puhdistavalta. Jäljelle jää vain se, mitä ilman ei joko tule toimeen tai ei ole oma itsensä.

Ihan kuin kehittäisi videopelihahmoa: haluanko olla tyyppi, jolla on kaappi täynnä nippusiteitä?

En.

Entä sellainen, jolla on klassinen partahöylä ja siihen kuuluva partasuti, saippua ja kippo?

Todellakin!

Annan piut paut niille, jotka tuomitsevat pinnalliseksi tällaisen itsensä määrittelyn materian avulla.

Eivätkö samaa tee myös asketismiin pyrkivät munkit, jotka pukeutuvat kaapuihin ja asettavat seinälleen krusifiksin?

Sitten jään jumiin.

Vaikeimpia ovat lahjat, kuten vaimolta joululahjaksi saatu tyyris t-paita, joille ei ole löytynyt käyttöä. Pois heittäminen tuntuu kiittämättömyydeltä.

Dave Brunon blogi tulee apuun.

Lahjan saadessaan hän päätti aina miettiä viikon ajan, tuleeko käyttämään sitä vai ei. Harkinta-ajan jälkeen lahja pääsee joko sadan esineen listalle tai siitä on hankkiuduttava eroon.

Mutta mistä tietää, mikä on tärkeää ja mikä ei?

Sunnuntai lähestyy loppuaan. Nyt alkaa jo ahdistaa.

Kasaan makuuhuoneen nurkkaan tavarat, joista olen valmis luopumaan: palapelin, josta puuttuu paloja, roskalavalta dyykatut sakset ja vanhat tennarit. Kaikki rikkinäisiä ja arvottomia.

Niiden poisheittäminen ei silti riitä. Haluan säilyttää enemmän kuin sadan tavaran listalle mahtuu.

On rankempien keinojen vuoro. Teen mielikuvaharjoituksen ja ajattelen, että olen lähdössä vuoden työkomennukselle Tukholmaan. Mitä tarvitsen mukaan?

Kaupungissa on Helsinkiä vastaava ilmasto, joten osa talvivaatteista on säilytettävä. Samoin on työvälineiden laita. Raivaan olohuoneeseen tyhjän tilan "mukaan pakattaville tavaroille". Pähkäilen ja siirtelen tavaroita pinosta toiseen.

Lopulta lasken säilytettävien pinoon jääneet esineet.

Niitä on vain 82!

Se on sittenkin mahdollista.

Mutta onko tämä kestävää?

Dave Bruno on elänyt alle sadalla tavaralla jo kaksi vuotta.

Näin rankkaan tavaradieettiin pätee sama kuin ruokavalioonkin. Ei auta, että rysäyttää kerralla kaiken pois. Pitää myös oppia kuluttamaan oikein.

Päätän, että jokaista uutta tavaraa kohden joku vanha lentää pois. Hankin uudet farkut vasta sitten, kun vanhat eivät ole enää käyttökunnossa.

Yllättäen säilytettävien tavaroiden listaa on myös täydennettävä. Ennen talvea on esimerkiksi hankittava talvihanskat ja hyvä pipo.

Vaihtamalla vaatteita toisiin voisin myös lisätä niiden muunneltavuutta. Jos vaihtaisin yhdet farkkuni chinoihin, saisin samalla sekä arkihousut että skarpimman vaihtoehdon bleiserin seuraksi.

Kotimme on muuttunut.

Ruma vaatekaappi saa lähteä – sitä ei enää tarvita. Myös kirjahyllyt taitavat vaihtua pienempiin.

Pysähdyn katselemaan siistiä ja kaunista makuuhuonettamme ja tunnen mielihyvää.

Jäljelle jääneitä esineitä yhdistää tarpeellisuus, kauneus ja kestävyys.

Nyt on tilaa elää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi