Kaatopaikalta kodiksi

Olof Granholm rakensi talonsa hylkytavarasta. Kaatopaikoilta löytyi kaikkea helloista oviin ja lankkuihin.

Vaasa. Vaasalaisen 86-vuotiaan kirjailijan ja harrastemaalarin Olof Granholmin tuvassa on värikästä kuin satukirjoissa.

Punainen kulmakaappi vihreän kaappikellon vieressä peittyy latomaisemamaalauksiin.

Toiselle seinälle on kiinnitetty kymmeniä riemunkirjaviksi maalattuja muovipurkin kansia. Granholm arvuuttaa vieraallaan, mitä teos esittää.

Öööö. . .

"Se on maailmankaikkeus", Granholm paljastaa.

Keskelle maailmankaikkeutta hän on ripustanut oman valokuvansa.

Ennen tuvan kattoon oli liimattu vaahteranlehtiä. Sitten hän repi ne irti ja maalautti katon valkoiseksi.

"Nyt kadun sitä", Granholm huokaa, mutta silmät pilkahtelevat. Tästä tarinaniskijästä ei koskaan tiedä, milloin hän on tosissaan.

Talossa on jännittävä katsella ympärilleen, mutta vielä jännittävämpi on kuunnella, kun Granholm kertoo kotinsa historiaa.

Oli vuosi 1981. Granholmilla oli tontti, mutta ei taloa tontilla. Talon hankinta vaikutti kalliilta.

Silmään sattui Vasabladetista ilmoitus käytetystä puutavarasta. Hän osti lankut halvalla, ja sai idean: jäteasemilta ja purkutaloista voisi löytää rakennustavaraa ilmaiseksi.

Ja sitä todella löytyi: lankkuja, ovia, tiiliä, sähkökatkaisimia, huonekaluja – ihan kaikkea.

"Kerran löysin viisi sähköhellaa, kaikki kunnossa."

Kaksi vuotta Granholm keräsi rakennustarvikkeita. Sitten hän palkkasi kaksi kirvesmiestä. Kaupassa käytiin harvoin.

"Ostin sähköjohtoja, liimaa, sementtiä ja maalia. Ja seitsemän lankkua."

Muuten talo rakennettiin Granholmin keräämästä hylkytavarasta.

"Kirvesmiehet sanoivat, ettei heillä ole koskaan ollut yhtä hyvää puuta. Se oli kuivunut sata vuotta. Se ei muutu enää milliäkään."

Tontti ja talon rakentaminen maksoi 150 000 markkaa, nykyrahassa noin 46 000 euroa.

Kun komea kaksikerroksinen talo – 22,5 metriä pitkä ja 5,5 metriä leveä – oli valmis, eräs rakennusmestari tarjosi siitä 550 000 markkaa. Granholm ei myynyt.

Hylkytavaraa jäi vähän ylikin.

"Minulla oli vähintään 200 lasiovea. Myin ne. Sain niin suuren voiton, että en kehtaa kertoa."

Yläkerran makuuhuoneisiin Granholm huristelee porrasistuinhissillä. Parkinsonin tauti vaivaa.

"Minulla on dementia. Senkin saa kirjoittaa. En häpeä sitä."

Vanhat asiat Granholm muistaa mainiosti, mutta lääkkeiden otosta muistuttaa puoliso ja omaishoitaja Aune Palomäki.

Jos Granholmille iskee keskellä yötä luomisen tuska ja hän menee alakerran verstaaseen, Palomäki käy sammuttamassa valot ja silitysraudat taiteilijan työn jäljiltä.

Granholm ei jaksa enää kirjoittaa, mutta hänellä on uusi harrastus: hän ompelee värikkäitä kravatteja.

Niitä on valtava kasa verstaan nurkassa.

"Ehkä tuhat", hän arvelee.

"Muuta en osaa ommella", Granholm sanoo silmät vilkkuen.

Oikeasti hän ompelee alusvaatteensakin.

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi