Näin syntyi Järvenneito

Pihakoivun kanto heräsi eloon, kun taiteilija veisti siihen seitsemässä päivässä naisen hahmon.

Mitäköhän tästä tulee?

Lohjalaisen kotipihamme jättikoivu kaadettiin helmikuussa.

Se pilkottiin haloiksi, ja sijoilleen jäi 3,5-metrinen kanto. Mielessä on teettää siihen puuveistos.

Ilman lehvästökruunua koivun pötkö on rujon näköinen.

Kuvanveistäjä Sanna Karlsson-Sutisna on erikoistunut veistämään puunrunkoon erilaisia ihmishahmoja.

Pari vuotta sitten perheemme ihastui hänen julkisiin puuveistoksiinsa Helsingin Kaisaniemen puistossa ja Kaivopuistossa.

Päätämme tilata taiteilijalta veistoksen oman pihan kantoon.

"Ihmisessä on sama energian suunta kuin puussa, alhaalta ylöspäin. Kunnioitan puun elinvoimaa ja veistän sen esiin ihmisen muodossa", hän kuvaa puuveistostensa filosofiaa.

Huhtikuun lopussa Karlsson-Sutisna tulee kylään. Hän kyselee meiltä puun juurella, mitä sanoja valmis veistos voisi tuoda mieleen.

"Läheisyys, kestävyys, kosketus, suojella . . .", luettelen miehen ja lasten kanssa.

Päätös veistoksen aiheesta pelottaa minua. Se tulee pihan paraatipaikalle. Puuveistos on kuin tatuointi, jonka pitää kestää aikaa.

Taiteilija lähettää useita luonnoksia sähköpostilla. Niissä on perheenjäsenten kasvot, nainen ja hylje, hellä pariskunta sekä nainen, joka pitää lummetta kädessään. Päädymme viimeiseen.

Haemme hahmolle rauhallista, mutta dynaamista asentoa. Lumme jää pois, koska kaikkia miellyttää suun edessä salaperäisesti oleva käsi.

1.–2. päivä

Helatorstaina sähkösaha pärähtää käyntiin. Aluksi veistäminen on isoja linjoja ja möhkälemäisiä muotoja.

Epävakainen sää ei taiteilijaa hetkauta. "Ei sade veistoa haittaa, ukkonenkin on vielä kaukana."

Hän sahaa puun kuoreen viiltoja varmoin ottein kädet ojossa. Saha leikkaa puuta liiankin nopeasti, joten taiteilija tunkeutuu kuoren läpi käsin taltalla ja kuminuijalla.

Karlsson-Sutisnalla on puunveistotalttoja eri maista. Alun perin hän oppi puunveiston Balilla. Sikäläiset taltat sopivat käteen hyvin.

"Veistämisen tekniikka ei ole vaikea oppia, vaan muodon taju. Siihen menee useita vuosia."

3.–4. päivä

Sade väistyy ja helleaalto alkaa.

Kuvanveistäjä tekee töitä kahdeksan tuntia päivässä. Välillä hän tuumailee, mittailee ja piirtää lyijykynällä puuhun veistolinjoja.

Neito katselee itään, josta aurinko nousee. Päivän aikana valo kiertää veistoksen ympäri.

5. päivä

Viidentenä yönä havahdun hereille. On käytävä katsomassa, miltä keskeneräinen veistos näyttää kuunvalossa.

Siellä se vartioi pihaamme: pyöreäposkinen, perunanenäinen tyttö.

Veistos on hieno, mutta arkisen näköinen. Olen hieman pettynyt.

6. päivä

Loppua kohden työ hidastuu ja tulee hienovaraisemmaksi.

Kuudentena päivänä taiteilija keskittyy veistoksen pintoihin.

"Nautin kasvojen viimeistelyvaiheesta, koska silloin lopullinen ilme herää eloon."

Hän hioo kasvoja hiomakoneella ja hiekkapaperilla, sekä vetelee sähkösahalla hiuksia tytön kasvojen yläpuolelle ja vartaloksi. Karkeasti veistettyjen hiusten ja sileiden kasvojen välillä on eloisa kontrasti.

"Pintojen vaihtelu on tärkeää, jotta veistos sulautuu puunrunkoon", taiteilija sanoo.

7. päivä

Seitsemäs työpäivä on jo pitkällä.

Taiteilija hioo ja hioo. Hän ei syö eikä juo, on kiihdyksissään.

Paistamme makkaraa avotulella, mutta senkään tuoksu ei saa Karlsson-Sutisnan keskittymistä herpaantumaan.

Hän veistää taltallaan vielä yhden lastun neidon ohimolta. Sitten taiteilija laskeutuu telineeltä ja katselee teosta kauempaa.

"Veistäminen pitää osata myös lopettaa", hän sanoo.

Iltahämärissä kokoonnumme valmiin teoksen ääreen.

Kasvot ovat saaneet jumalallisen silauksen, arkisuus on poissa.

"Oi, se on upea!" huudahdan.

Lapset kiipeävät isänsä olkapäille silittämään neidon poskea, ja taiteilija haluaisi pistää tanssiksi.

Pihakoivumme saa nimeksi Järvenneito.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi