Onnellisten betonikortteli

Lontoon keskustassa sijaitseva Barbican-asuinalue osoittaa, että 1960–70-luvuilla suunniteltiin myös viihtyisiä betonitaloja.

Lontoo. Tim Parker avaa parvekkeen oven Lontoon keskustan tuntumassa.

Kapealta parvekkeelta näkee sisäpihalle ja lasten leikkipuistoon. Viereisen kulttuurikeskuksen kävijät siemailevat juomiaan kahvilan ulkopöydissä. Parvekkeen alla solisee suihkulähde.

"Se menee päälle joka aamu kello kymmenen. Ja tuossa istuu usein haikara, joka kalastaa vedestä kaloja", Parker kertoo ja osoittaa tekoaltaan reunaa.

Kauempaa Parkerin kotipaikka, neljäntoista hehtaarin kokoinen Barbican, muistuttaa Helsingin Merihakaa tai Itä-Pasilaa.

Näitä kolmea asuinaluetta hallitsevat korkeat tornitalot, jotka on rakennettu betonista 1960–70-luvuilla. Aikakaudelle tyypilliseen tapaan autot kulkevat betonikannen alla, ja jalankulkijat sen päällä.

Barbicanista tekee poikkeuksellisen sen laatu. Alue suunniteltiin huolellisesti isolla budjetilla ja rakentamiseen käytettiin laadukkaita materiaaleja.

Chamberlin, Powell and Pond -arkkitehtitoimiston suunnittelema alue on niin veistoksellisen komea, että sitä voi ihailla arkkitehtuurikirjoista, ja asunnoista maksetaan kovia hintoja.

Parker myy parhaillaan omaa kaksiotaan, jonka pyyntihinta on 575 000 puntaa eli noin 647 000 euroa. Yhtiövastike on kohtuullinen 210 puntaa eli noin 235 euroa kuussa.

Mitä ihmettä Barbicanissa on tehty oikein?

Kurkistetaan ensin sisälle. Tim Parkerin ja hänen vaimonsa Yvonnen läpitalon kaksio on kooltaan noin 50 neliömetriä. Olohuone kylpee valossa, kiitos lattiasta kattoon ulottuvien ikkunoiden.

Barbican näyttää ulospäin yhdenmukaiselta. Kaikkialla on käytetty samaa betonimassaa, ja parvekkeet muodostavat yhtenäisen nauhan. Asunnot ovat kuitenkin yksilöllisiä: huoneistoissa on paljon erilaisia pohjaratkaisuja.

Vaikka Barbican on suojelukohde, asuntoja voi remontoida mielensä mukaan. Vain seinien kaatamiseen vaaditaan lupa.

Parker on halunnut säilyttää asunnon alkuperäisen tunnelman. Kodin ylläpitäminen autenttisena on kovaa työtä.

"Kun lieden yläpuolella oleva loisteputki paloi loppuun, vietin päiväkausia netissä etsimässä siihen oikeanlaista lamppua."

Monissa maissa betoniasuinalueet ovat saaneet ongelmapesäkkeen leiman. Betonitaloissa on usein halvimmat vuokra-asunnot, ja huonolaatuiset talot vaativat mittavia peruskorjauksia. Joitakin betonikortteleita on päätetty jopa purkaa kokonaan.

Barbican on kuitenkin ollut alusta lähtien elitistinen, vauraalle keskiluokalle suunnattu alue, ja sellaisena se on säilynyt.

Alueen 4 000 asukasta ovat hyvin toimeentulevia kaupunkilaisia. Monet työskentelevät läheisissä toimistotaloissa. Jotkut pitävät Barbicanissa kakkosasuntoaan, ja lähtevät pois viikonloppuisin.

"Silloin täällä on todella hiljaista", Parker sanoo.

Kompleksiin tuovat eloa muun muassa yksityinen tyttökoulu tenniskenttineen, musiikki- ja draamakoulu, kirjasto, poliisiasema sekä monet ravintolat ja baarit.

Tärkein vetonaula on kuitenkin Euroopan suurin monitaidekeskus Barbican Centre. Sen ohjelmistossa on esimerkiksi konsertteja, design-näyttelyitä ja teatteria.

"Kulttuurikeskus on ehdottomasti bonusta. Käytämme paljon varsinkin elokuvateatteria. Sinne voi mennä vaikka varvastossuissa", Parker naurahtaa.

On Barbicanissakin ollut ongelmia. Aluetta alettiin rakentaa vuonna 1962, mutta lopullisesti se valmistui vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Betoniporien aiheuttama tärinä ja kaikkialla leijuva pöly tekivät rakentamisesta poikkeuksellisen raskasta, ja työmiehet lakkoilivat.

Tarkasta suunnittelusta huolimatta arkkitehtuurikaan ei ole täysin onnistunut. Alun perin alueelle oli tarkoitus saapua siltoja pitkin kävellen tai ajamalla parkkihalliin.

Käytännössä sekä asuinrakennuksiin että kulttuurikeskukseen joutuu kävelemään pitkin ikävää tunnelia, ja koko alue on sokkeloinen.

Vaikka Barbicanin arkkitehtuuri on arvostettua ja laadukasta, suuri yleisö ei ole lämmennyt betonikorttelille. Sen rakennukset on valittu yleisöäänestyksissä Lontoon rumimpien rakennusten joukkoon.

Parkerit viihtyvät alueella. He odottavat lasta ja ovat ostaneet kolmion vastapäisestä talosta.

"Kaverit sanovat, että lasten myötä tekin vielä katoatte esikaupunkiin. Me kuitenkin yritämme asua täällä niin kauan mahdollista."

Juttua varten haastateltiin Barbicanin opasta Richard Burtonia, arkkitehti Tommi Mäkystä ja Rakennustaiteen museon amanuenssia Elina Standertskjöldiä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi