2.10.2011 3:00
Äitini muutti asumaan naapuritaloon, jotta hän pääsisi lähemmäksi tyttärentytärtään. Yksinhuoltajana hykertelin tyytyväisyyttä: ei enää kuskauksia toiselle puolelle kaupunkia. Hoitoapua järjestyi, kunhan vain lähetin tenavan pihan poikki.
Pian sain huomata, että naapuruudessa on haasteensa. Yhtenä aamuna löysin eteisen lattialta pakasterasian: sianlihakastiketta ja perunamuusia.
"En halunnut herättää teitä! Soitanko seuraavan kerran ovikelloa?" hyvää tarkoittava äitini kysyi, kun ihmettelin ruokalähetystä. Hän oli tehnyt mielestään liian laihalle tyttärelleni päivällisen valmiiksi ja sujauttanut sen omilla avaimillaan ovenraosta.
Elokuvista palatessani minua tervehti jo ovella Tolun tuoksu. Äitini oli tampannut matot, pessyt lattiat ja järjestänyt vaatekaappini uuteen uskoon keitellessään iltapuuroa tyttärelleni. Villasukat oli niputettu säntillisiksi pareiksi ja parittomat lajiteltu sievään kasaan.
Ja kun riitelin poikaystäväni kanssa kauppareissulla, äitini vilkutti meille iloisesti ikkunastaan.
Läheisyys alkoi ärsyttää.
No. Kun kuuntelin tyttäreni innokasta selostusta mummin kanssa pelatun Afrikan tähden kulusta, päätin hieman perääntyä. Tajusin, että mummola nurkan takana on paitsi kätevä ja sympaattinen paikka, se myös antaa tyttärelleni loistavia oppitunteja ihmissuhteista.
Kun seuraavan kerran soitin äidilleni ja kieltäydyin kohteliaasti tulevista kastikelähetyksistä, opetin jotain myös tyttärelleni: omien rajojen vetäminen on tärkeää – itse asiassa opettelun arvoinen taitolaji.
Mummi seinän takana 2.10.2011
Jos harkitset 2.10.2011
Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi