Puutalo keskellä Sörnäistä

Terveydenhoitaja Irmeli Ahola asuu Sörnäisten ainoassa puutalossa. Katuelämä on värikästä, mutta sisäpihalla voi rauhoittua.

Haaleankeltainen ja valkoinen kulmatalo on monta kerrosta matalampi kuin naapurikerrostalo. Ikkunoiden valkoiset karmit ja pitsiset puoliverhot eli salusiinit tuovat mieleen maalaispitäjän.

"Kiirastorstaina vuonna 1998 tulin katsomaan taloa. Ihastuin sen erilaisiin kulmiin, kattoihin ja isoihin ikkunoihin. Tämä on pieni talo muinaisuudesta", Irmeli Ahola sanoo.

Hän asuu Sörnäisten ainoassa puutalossa Kulmavuorenkadun ja Pääskylänrinteen kulmassa. Talo on rakennettu vuonna 1911.

Monen unelmatalo on varattu Helsingin kaupungin työntekijöille. Neljässä rapussa on kaksikymmentäkaksi työsuhdeasuntoa, joiden koko vaihtelee 20–61 neliön välillä.

Ahola on työskennellyt kolmekymmentä vuotta terveydenhoitajana Etelä-Helsingissä.

Hän on asunut talossa kahdessa eri asunnossa yhteensä kaksitoista vuotta. Pari vuotta sitten Ahola muutti edellisestä asunnosta seinän taakse toiseen asuntoon.

Tummat puiset ja kiviset kierreportaat vievät asuntoihin. Joka asunnon ovessa on kaksi kuusiruutuista ikkunaa.

Ilma tuoksuu erilaiselta kuin betonikerrostalon rappukäytävässä.

"Puutalo hengittää. Kaadetussakin puussa on puun solut. Siksi talossa on riittävästi rakoja niin katossa kuin seinissä, ja ilma kulkee niiden kautta sisään ja ulos."

Eteisen seinällä roikkuu ryijy ja vanha saksalainen kello. Olohuoneessa on vanha ruskea nahkasohva ja siihen kuuluvat kaksi nojatuolia. Koristellun kakluunin vieressä on pieni valkoinen senkki, jonka päällä on samovaari.

Ahola on neljännen sukupolven helsinkiläinen.

Lähes kaikki on suvulta perittyä. Nahkanojatuolin Ahola on perinyt isoisänsä poikamiesboksista. Jalkojen alla on vanhemmilta saatu turkkilainen matto.

Makuuhuoneen nurkassa nököttää musta, sata vuotta vanha Sonora-vinyylisoitin.

"Isoäitini täti Elina on tuonut soittimen Amerikasta. Sillä on soitettu musiikkia aikoinaan jossakin helsinkiläisessä baarissa."

Hän painaa neulan Henry Theelin Harmaat silmät -raidan kohdalle. Rahiseva valssi vie aikamatkalle 1940-luvulle. Silloin Elina-täti asui samassa korttelissa kuin Ahola nyt.

Ahola ei muista lapsuudesta, että Pääskylänrinteellä oli puutalo. Sörnäisten kaupunginosan hän muistaa: värikkään katuelämän, kivijalkakaupat ja pienet asunnot.

Aholalle kaupunkilaisuus ja siihen liittyvä käytöskoodisto on tärkeää.

Mitä tiiviimmin asutaan, sitä enemmän tulisi kunnioittaa toisen yksityistä tilaa. Määrätynlainen etäisyys on sopivaa.

Talossa asuu nuoria, jotka tulevat ja menevät. Osa on asunut talossa jo parikymmentä vuotta. Joskus käy poliisi.

"Sörnäisissä ihminen saa yhä olla niin vapaasti se, joka hän on, ilman että siihen kukaan jaksaa puuttua."

Pihan meteli muistuttaa, että ollaan kaupungissa. Naapuritalon julkisivua hiekkapuhalletaan.

Sisäpihalla on silti suojaisaa. Syreenipensaiden katveessa ruohikolla on puinen pöytä ja tuolit. Idyllisestä kuvasta puuttuvat vain puhtaat valkeat lakanat riippumassa pyykkinarulla.

"Kerran kasvatimme tomaatteja yhdessä asukkaiden kanssa pihan aurinkoisessa nurkassa. Saimme vain parikymmentä tomaattia", Ahola sanoo ja nauraa.

Kuuma talossa on tullut muulloinkin kuin tänä kesänä. Kaksikymmentä vuotta sitten puutalossa oli tulipalo. Silloin kaupunki pohti talon purkamista, mutta päätyi lopulta remontoimaan. Toisen kerran puutalossa syttyi pieni tulipalo neljä vuotta sitten.

"Olen kiitollinen, että talo on säästetty. Helsinki on pieni kaupunki. Välillä tuntuu, että tänne tulee yhä enemmän suuruusharhaisia ihmisiä. Heidän mielestä pääkaupungissa pitäisi olla 40-kerroksisia taloja", Ahola ihmettelee.

Vajaan viiden vuoden päästä Ahola jää eläkkeelle. Kun työ Helsingin kaupungilla päättyy, asunnosta on luovuttava.

"Toivon, että voisin ostaa asuntoni. Tämän ihanampaa taloa en kaipaa. Kotiin on ollut hyvä tulla kaikissa myrskyissä", Ahola sanoo.

Mutta Helsingin kaupunki ei välttämättä halua myydä asuntoa. Sörnäisten ainoa puutalo on Museoviraston suojeluksessa.

Aholalla on toinenkin suunnitelma. Hän haluaisi hankkia talviksi loma-asunnon Kreikasta, jossa hän on opiskellut ja käynyt useita kertoja.

"Talvella hämärä pesä voi toki olla suojaisa ja turvallinen, mutta minä haluan valoa. Se on mielenterveydelle tärkeä asia", Ahola toteaa.

Auringonsäteet alkavat tulvia ikkunoista jo ennestään valoisaan olohuoneeseen. Ikkunoiden takana Pääskylänrinteen puiston sata vuotta vanhat lehmukset huojuvat tuulessa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi