Taiteilijat bunkkerissaan

Marjatta Weckströmin ja Heikki Louhivuoren talosta ei tullut ihan niin kaunis kuin oli tarkoitus.

Taiteilijakodissa tuoksuu tupakka. Kuvanveistäjä Marjatta Weckström, 79, kysyy vienosti, saisiko sytyttää yhden savukkeen – päivän ainoan – ja pian savukiehkurat kiemurtelevat kohti olohuoneen kattoa.

Juuri kun tekee mieli kysyä, miksi Villa Louhela on yhtä harmaata, kulmikasta betonia, Weckström alkaa kertoa:

"Talo on Le Corbusierin karun modernismin inspiroima, muttasiitä ei pitänyt tulla näin rumaa", Weckström selittää.

Katse on niin ilkikurinen, ettei hän voi olla tosissaan. Vai voiko?

Arkkitehti Pekka Laurilan suunnittelema omakotitalo Espoon Nuottalahdessa on rakennettu muottiin valamalla peruskallion päälle. Se valmistui vuonna 1965.

"Rakennusluvan myöntäjä vaihtui yllättäen, eikä lupaa löytynyt edellisen jäljiltä. Lopulta arkkitehtimme, perhetuttu, paineli virastoon ja löysi luvan. Sotkun takia rakentaminen myöhästyi niin, että valu piti tehdä loka–marraskuussa eli betonin kannalta huonoimpaan vuodenaikaan."

Kaiken huipuksi Weckströmillä ja hänen puolisollaan, viulutaiteilija Heikki Louhivuorella, oli vaikeuksia saada ammattitaitoisia rakentajia. Tunareiden käsissä seinien raudoitus jäi liian lähelle ulkopintaa ja tunki sittemmin esiin.

"Siitä se liika rumuus."

Perhe pääsi asettumaan taloksi, kun esikoistytär Riikka oli parivuotias ja Tuomas-poika tuloillaan. Suoraan kalliosta kohoava rakennus mahtoi olla melkoinen näky maisemassa, jossa on metsiä, viljapeltoja ja maalaistalo, joka on nyttemmin ratsastuskoulu.

Taiteilijalle itselleen suurimman vaikutuksen teki ensimmäinen oma ateljee.

"Laurila suunnitteli tilasta niin korkean, että jopa suurimmat veistokseni mahtuvat sinne. Hänen ansiotaan on myös se, että katosta tehtiin yläikkunan kohdalta viisto. Se on kohta, joka kerää auringon terävät säteet ja laskee ne pehmeänä sateena veistoksille."

Weckström lopetti työnteon vasta muutama vuosi sitten. "Kun en tahtonut enää jaksaa eivätkä kädet totelleet. Kyllä 60 vuoden ura saa riittää."

Sillä aikaa, kun äiti loi uutta, lastenhoitaja huolehti jälkikasvusta.

"Jos työnteko oli sujunut, ilmestyin iloisena keittämään perheelle ruokaa. Välillä veistäminen ei sujunut, ja silloin kattilan nostaminenkin tuntui rankalta."

Heikki-isä, viulisti ja muun muassa Radion Sinfoniaorkesterin konserttimestari, harjoitteli vaimon iloksi usein kotona. Soitto kantautui ateljeehen asti ja auttoi Marjatta Weckströmiä keskittymään työhönsä.

Kallion laella elettiin ilman suuria vaikeuksia viime kevääseen saakka. Heikki Louhivuori, 85, jäi silloin auton alle ja loukkaantui pahoin. Weckström vie tapaamaan miestään veistosten äärelle ateljeeseen.

Huoneen yhteen nurkkaan on sijattu makuupaikka, koska Louhivuori ei vielä pysty nousemaan yläkerran makuuhuoneeseen. Toivoa paremmasta on, sillä ensimmäiset, haparoivat askeleet on jo otettu.

"Olemme viihtyneet talossa niin valtavan hyvin, että toivomme ja rukoilemme, että saamme asua samassa paikassa loppuun asti", Weckström sanoo.

Vaikka postilaatikkoon tupsahteleekin kirjeitä, joissa halutaan ostaa osa tontista, myyminen ei tule kysymykseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi