Tulevaisuuden antiikkia

Suurten ikäluokkien kirjahyllyistä ja designin uusista valikoimista löytyvät huomisen himoitut keräilyesineet

 Siinä se on. Omakotitalon takkahuoneessa, vanhan vhs-soittimen vieressä. Kaljapullon värinen röpelöpintainen puristelasimaljakko, jonka perheen isä sai työpaikaltaan täyttäessään pyöreitä vuosia.

Se on tulevaisuuden antiikkia.

Virallisen määritelmän mukaan antiikkiesineet ovat 500-luvulla päättyneeltä antiikin ajalta.

Kreikan ja Rooman suuruuden vuosina tehtyjen esineiden lisäksi antiikiksi lasketaan myös tavarat, joiden muotoilu kumpuaa aikakauden kukoistuksesta. Viimeisin antiikista vaikutteita ottanut aikakausi oli 1820-luvulla päättynyt empire.

Kaljapullon värisellä maljakolla ei siis pitäisi olla mitään tekemistä antiikin kanssa.

"Puhuisinkin mieluummin vanhasta tavarasta", Oliver Backman sanoo.

Oliver Backman työskentelee huutokauppa Apollossa ja valmistelee lopputyötään Taideteollisessa korkeakoulun muotoiluosastolla. Hän on myös juontanut MTV3-kanavalla 1900-luvun muotoiluun erikoistunutta Uniikki-ohjelmaa.

Kotiaan hän täyttää vimmatusti vanhalla tavaralla.

Backman on perillä antiikin menneisyydestä ja nykyisyydestä, ja vaikka hän kutsuu itseään orientalismiin hullaantuneeksi antiikkimieheksi, hänellä on myös mielipide siitä, mitä tulevaisuuden antiikki voisi olla.

Backman neuvoo metsästämään tulevaisuuden antiikkia kahdelta apajalta.

Yhtäältä kannattaa perehtyä vanhoihin esineisiin, joista keräilijät eivät ole vielä innostuneet – kuten siihen mauttomaan maljakkoon takkahuoneessa. Toisaalta Backman kehottaa tarkkailemaan nykymuotoilijoiden uusia tuotteita.

Sekä vanhan että uuden esineen pitää olla omaperäinen. Backman uskoo käsityöhön, laatuun ja materiaalien kekseliääseen käyttöön. Ennen kaikkea esineet eivät saa olla massatuotettuja. Uniikit, eli muodoltaan tai toteutukseltaan ainutlaatuiset käsintehdyt esineet jäävät monen keräilijän haaviin.

"Karsean näköisiäkin esineitä voi ostaa, jos niitä on tehty pienessä sarjassa."

Ajatusleikin aikana Backmanin puheessa vilisee nimiä: Kumela, Humppila, Armando Jacobino, Oiva Toikka . . . Heti perään Backman kuitenkin muistuttaa, miten vaikeaa tulevaisuuden antiikin ennustaminen on.

Yhteiskunnalliset murrokset ovat aina muokanneet esineiden valmistusta, käyttöä ja leviämistä ennakoimattomasti. Kun esimerkiksi kahvinjuonti yleistyi Euroopassa 1700-luvulla, kuumalle muotijuomalle tarvittiin äkkiä uusia astioita.

Vuosisatojen takaisen arvoantiikin hinnat ovat nousseet tavallisen keräilijän ulottumattomiin, ja keräilyn painopiste on siirtynyt kohti oman aikamme esineistöä. Sitä riittää.

Nykymuotoilijoiden pitää ahkeroida erottuakseen joukosta. Sotien jälkeisessä Suomessa se oli helpompaa: kourallinen wirkkaloita, sarpanevoja ja tapiovaaroja suunnitteli kauniita käyttöesineitä valtavaan kysyntään.

"Nykyään ei riitä, että muotoilija tekee hienon esineen: se pitää myös markkinoida, ja muotoilijan pitää tuotteistaa itsensä", Backman sanoo.

Backman uskoo yksittäisten nimien suosioon tulevaisuudessakin, sillä "ihmiset tykkäävät sankarihahmoista". Kiinnostavista muotoilijoista Backman mainitsee Mikko Paakkasen, Harri Koskisen ja Anu Penttisen.

Vanhan tavaran suosiminen sopii ajan henkeen.

"Antiikki on kierrätettyä tavaraa, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaista."

Eli vaikka se maljakko on ruma, pidä se tallessa ja jätä perinnöksi jälkipolville.

Lähteet: Vanhojen tavaroiden aarrekirja ja rakkaat vanhat tavarat (Toim. Leena Nokela); Wenzel Hagelstamin Suuri antiikkikirja ja Uusi antiikkikirja 1900–1980; Suomen antiikkiesineet -sarjan neljäs osa jugendista modernismiin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.koti@sanoma.fi