Aaro Hellaakoski: Jääpeili. Runoja

Aaro Hellaakoski: Jääpeili. Runoja. – Otava

”Moni lyyrillinen liverrys kalpenee tämän fantasian siipeinhavinan rinnalla.” Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 2.7.1928

Hellaakosken runouden luonnepiirteenä on persoonallinen rehellisyys. Se on ominaisuus, joka vaatii lukijaakin henkiseen voimankoetukseen, ottaa hänestä lujan vyöotteen niin sanoakseni – olipa hän missä mielialassa hyvänsä. Ymmärrettävästi tämä piirre aina tavalla tai toisella kuuluu kestävään runouteen. Mutta Hellaakosken runous on erikoisesti – se on yhä ilmeisempää – samassa mielessä kuin Siljon oman minuuden rakentamista. Se on myöskin käräjänkäyntiä omaa itseä vastaan, Ibsenin runoja lainatakseni. Ainaista varuillaoloa niitä pieniä ja suuria valheita vastaan, jotka vaanivat ympärillä ja oman mielen uumenissa – sitä on hänelle runous.

Tämä epäluuloisuus Isoa-Kieroa kohtaan ilmenee hänen taide-periaatteissaankin. Harvoin tehdään hänen runoissaan tuota tuimaa tiliä tyylittelyn verhon suojissa. Mies ja elämä vastakkain – siinä kaikki. Hänen säkeensä saattavat sen vuoksi joskus tuntua karuilta ja sulottomilta. Epäilemättä Hellaakoski kykenee, kun tahtoo, tarjoamaan meille tuntonsa myöskin loisteliaan lyyrillisen symbolin muodossa, kuten esimerkiksi mieltä huikaisevassa ”Hauen laulussa”, joka kilpailee hänen oman kuuluisan ”Haukka” -runonsa kanssa, voittaakin sen kuvan voimassa ja tuoreudessa. Totisesti moni lyyrillinen liverrys kalpenee tämän fantasian siipeinhavinan rinnalla: 

Kosteasta kodostaan

Nous hauki puuhun laulamaan

Kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi nauravain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

sen aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

kun aukoellen

luista suutaan

longotellen

leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Runo on, kuten näkyy, kirjoitettu ilman välimerkkejä. Siihen on tuskin mitään muistuttamista. Semmoisessa lyyrillisessä runossa, joka esimerkiksi pyrkii yhtenä hyökynä ilmaisemaan useita samanaikaisia vaikutelmia, tuntuisi tiheä välimerkitys turhan katkovalta, jopa parodisen asialliselta. Sivumennen huomautettakoon tässä, että taas Siljo kireässä aforistisessa laadussaan oli oikea välimerkki-taiteilija.

Enemmän kuin ennen on Hellaakoski uudessa kokoelmassaan myöskin tunnelmalyyrikko. Hänen produktiivinen, liikkuva ja alati uudistuva runoilijatemperamenttinsa esiintyy niissä hyvin edukseen. Ne luonnonmielialat, joita Hellaakoski tulkitsee kokoelmansa ensimmäisessä sikermässä, ovat tosin useasti niin harvinaisia, käsin koskemattomia, että niille on ollut vaikea antaa kiinteää muotoa. Parhaita ovat mielestäni eräät runot, pääasiassa kaupunkinäkemykset, joissa Hellaakoski on käyttänyt aivan uudenaikaista tekotapaa typografisine keinoineen. Luulen, että itse mestari Apollinaire olisi riemastuneena ottanut ne kalligrammeihinsa – niin raikkaasti ja suvereenisesti, ilman kuivaa pedanttisuutta ne ovat luodut. 

Hellaakosken teoksen asteikko on laaja. Hänen produktiivisuutensa ilmenee edelleenkin valppaan älyllisen harrastuksen muodossa. Että hänen satiirissaan voi olla kirpeyttä, terävyyttä ja otteen leveyttä, siitä on esimerkkinä sellainen runo kuin ”Pyhät päät”. Se pilkkaa kansakunnan unta suurten vainajainsa varjossa satiirisella inspiratiolla, joka panee ajattelemaan joitakin Leinon komeimpia kompia. Vailla syvää mieltä ei ole seuraavakaan pieni epigrammi:

Moni, joka kuullut on sydän-äänet

Aikojen syntymättömäin,

Erehtyväisten aavistusten

viemänä eksyi mainetta päin.

Totta kyllä Hellaakoski useasti antaa liian rennosti vetäistyn muodon riistää ajatukselta iskevyyttä. Hänen rehellisyydentarpeensa houkuttelee hänet niinikään jättämään runoihinsa turhia muotokulmikkuuksia, joiden poistaminen olisi ollut helppoa ja pelkästään voitoksi. Hellaakosken runouden persoonallinen tinkimättömyys koskettaa lukijaa erityisen voimakkaasti sentähden, että siinä aina on mieskohtaisesti eletyn ja koetun läheinen tuntu. Ilman tätä elämänläheisyyttä lyriikka epäilemättä jäisikin vaille eräitä lämpimimpiä säveliään. Hellaakosken runojen voimana on useasti se, ettei niissä elämyksiä ole liian ulkokohtaisella otteella koroitettu tyypillisyyden ja yleispätevyyden tasoon. Tekee sydämen sulaksi ja mielen avaraksi se yksinkertaisuus ja tulisuus, jolla esimerkiksi eräät Hellaakosken rakkausrunot ylistävät elämän myönteisiä arvoja. Niiden totuus on sellaisen elämän kallisarvoinen tulos, jossa on sekä pää että sydän ollut mukana. Teoksensa loppuun Hellaakoski on koonnut eräät filosofis-luontoiset runot, joissa hänen nykyinen elämänviisautensa on saanut kypsimmän ilmauksensa. Tahtoisin mainita erikoisesti runon ”Muuan mies” osoituksena siitä, kuinka hänen läheinen ja tinkimätön suhteensa elämän realiteetteihin voi lainata ulkonaisesti koruttomalle runolle syvää painokkuutta ja juhlallista nousua.

”Jääpeili” todistaa jatkuvaa sisäistä kehitystä personallisessa mielessä. Ei olisi oikein tehdä esteettistä arvoeroa sen ja tekijän varhaisempien runoteosten välillä. ”Me kaksi”-  ja ”Elegiasta oodiin” -kokoelmien tulinen, uhman ruokkima pessimismi on uudessa kokoelmassa vaihtunut elämänmyönteisyydeksi, jonka ilmauksissa ei ehkä ole samaa fantasian rikkautta ja rohkeaa lentoa kuin varhaisemman kauden parhaissa runoissa, mutta sen sijaan uutta, syvää hartautta ja lämpöä. Rohkaiskoon ja velvoittakoon Hellaakoskea hänen luovassa toiminnassaan tietoisuus siitä, että hänen runoilijanääntään seurataan tarkkaavaisuudella, jota persoonallisen rehellisyyden voima herättää. Hänen runoudessaan on edelleenkin sitä elävää taistelutahtoa, sitä mielen salaista nuoruutta, joka on runouden sisin hermo.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi