Eeva-Liisa Manner: Tämä matka. Runoja

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka. Runoja. 98 s. Tammi

”Päivänkriitikkona tunnen itseni viestinjuoksijaksi, jonka velvollisuutena on mahdollisimman nopeasti saattaa lyriikan ystäville sanoma: ota ja lue!”

Kai Laitinen, Helsingin Sanomat 14.10.1956

Syksyn runosato on vasta aivan alullaan, mutta huoleti voi ennustaa, että sen tärkeimpiä tapauksia on Eeva-Liisa Mannerin uusi kokoelma ”Tämä matka”.

Eeva-Liisa Manner aloitti lyyrikkona vuonna 1944 kokoelmalla ”Mustaa ja punaista”; 1949 hän julkaisi toisen kokoelman ”Kuin tuuli tai pilvi”, joka muistikuvani mukaan oli herkkä, mutta ohut runoteos; proosakirjailijana hän on esiintynyt viisi vuotta takaperin romaanilla ”Tyttö taivaan laiturilla”. Nyt hän yllättää sekä tuotantonsa ystävät että siihen epäilevästi suhtautuneet uudella runokirjallaan, jossa hän astuu esiin uudistuneena, voimistuneena, syvästi omintakeisena lyyrikkona. En tiedä, kumpi tämän kirjan ääressä on suurempi, hämmästys vai ilo: hämmästys sen vuoksi, että sympaattinen, mutta ei erityisen merkittäväksi arveltu kirjailija äkkiä harppaa monta porrasta entisen tasonsa yläpuolelle – vaiko ilo sen takia, että sodanjälkeinen lyriikkamme on jälleen saanut uuden, lahjakkaan ja alkuvoimaisen eturivin runoilijan.

”Tämä matka” on ns. modernia lyriikkaa, paikoitellen hyvinkin modernia. Lukekoot sen kaikki, jotka epäilevät, ettei moderni lyriikka ole runoutta. Runoutta tämä kirja nimittäin on kannesta kanteen: kuvien, rytmien, kaikujen monimuotoinen pyörre. Joka tempaa mukaansa lupaa kysymättä, viehättää ja järkyttää, puhuu yhtä aikaa tunteelle ja älylle, silmälle, korvalle ja tunnolle, siirtää lukijansa uuteen loihdittuun maailmaan, jossa kaikki on toisenlaista kuin arjessa, ja kuitenkin kaikki kohdallaan. Eniten kokoelmassa kenties tehoaa juuri sen rikkaus: kuvioinnin keveys ja varmuus, mielikuvituksen liikkuvuus ja ehtymätön muuntelemiskyky, kielellinen kekseliäisyys, runokuvien vapaa ja erehtymätön sijoittelu. Runo ei koskaan tunnu seisahtuvan samaan uomaan, vaan alinomaa puhkeaa esiin uusia lähdesuonia, jotka antavat kullekin runolle oman makunsa ja vivahteensa.

Edelleen kokoelmassa herättävät ihailua kosketuksen herkkyys ja ilmaisuasteikon laajuus, luonnon- ja elämänläheisyys, joka toisinaan saa aivan mystillisen kaikkiyhteyden tunnun. En voi muuta kuin ihmetellä ja toistaa: ”Tämä matka” on harvinainen saavutus, harvinainen tuoreudessaan ja eheydessään, harvinainen runsaudessaan ja välittömyydessään. Hämmästyen lasken, että se sisältää vain 37 runoa ja yhden laajan runoelman; sen luettuaan tuntuu nimittäin siltä kuin olisi päässyt osalliseksi vähintään sataan runoon.

Jos ”Tämän matkan” sisältöä ryhtyisi selostamaan, joutuisi mainitsemaan miltei jokaisen runon; kokoelmassa on vain ani harvoja runoja, jotka olisivat mitäänsanomattomia tai mielenkiinnottomia. Riippuu kunkin lukijan mausta, mitkä runot asettaa toisten edelle. Minuun on vedonnut voimakkaasti kokoelman avausruno, joka on kuin tiivistetty yhteenveto sen keskeisistä teemoista ja kuva-aineksesta ja johon kernaasti palaa myös kirjan lopetettuaan. Harvakuteisen, selkeäpiirteisen lyriikan ystävät viihtynevät parhaiten ”Yksinäiset”-osaston pelkistettyjen säkeiden parissa tai ”Läpäisy”-sikermän musiikkirunojen ääressä, joissa kirjoittaja erinomaisen persoonallisella tavalla on maksanut kiitollisuudenvelkaansa Mozartille, Webernille ja Bachille. Mustasukkaisuusmurhaaja Ruth Ellisin merkeissä on syntynyt sarja ”oikeusjuttu”, jonka karmeat, aution loppurunot ”Virsi hirsipuusta” sekä ”Ja aamu valkenee” piirtyvät mieleen kuin veitsellä leikaten (sarjan alku sitävastoin on heikompi). Sikermä ”Leikkejä yksinäisille” sisältää kirpeää, verhottua omakohtaista mietelyriikkaa; sen päätteenä oleva väkevä ja myönteinen kuolemanruno ”Kun pääni halkeaa kuin savinen ruukku” on mielestäni kokoelman suuria saavutuksia. Samantapainen tiukka ote ja hellittämättömän intensiivinen, omia teitään eteenpäin tunkeutuva sanonta näkyy myös runossa ”Descartes”, kun taas ”Virtahevonen” edustaa järeämpää tekotapaa ja tyyliteltyä huumoria. ”Kambri”, sarja merestä ja eläimistä on uhkarohkea sukellus aikaan ja menneisyyteen, elämän alkeellisiin, syvällä uinuviin kerroksiin, jotka runoilija manaa esiin tiheäkuvaisin, loitsumaisin usein luettelomaisin, vaikka ei yksitoikkoisin säkein. Tämän sarjan upeimpia saavutuksia on primitiivinen, verevä ”Kuun leikit”, joka on täynnä alkukantaista magiaa, taikauskoa, salaisuutta (objektivirhekin runon keskivaiheilla on luettava tämän primitiivisen tyylittelyn tiliin). Se ei ole mitenkään tyypillinen koko runokirjalle, sillä kokoelman jokaisella osastolla on oma muista poikkeava leimansa, mutta muuatta puolta kirjassa se edustaa havainnollisesti: runoilijan välitöntä, vaistoon nojaavaa näkemis- ja kokemistapaa, joka kurottaa päämääräänsä rationaalisten ilmaisujen ohitse ja alitse:

Kuu syödään ja uudistuu

ja nostaa hitaat purjeet,

lipuu lainaten valoa ja tuulta,

vuodattaa väkevyyttään, vetää meret;

maa antautuu kuin nainen, ja paljon synnyttää.

Kasvit kasvavat, ja kynnet ja tukka,

koirat huutavat kukkuloilla, vainajat haudoissaan,

ja paljon murhataan erilaisin asein,

sanoin ja tihkuvin veitsin.

He syödään kuin kuu,

eivät uudistu enää,

mutta kuutamolla

 on kevyt kuolla ja nousta,

käydä veneeseen, jos kuu on laiva,

käydä loitsimaan, jos rumpu on kuu,

sillä kuun muodot ovat sangen muuttuvaiset,

hän on tuulinen kuu ja äänet ja rumpujen kuu,

hän on siemen ja silmä ja Vähentäjä-kuu,

avaruuden laskeva muisti.

Mainitsematta on vielä kokoelman tukipylväs, sen laajin ja vaativin sommitelma: yli parinkymmenen sivun mittainen runoelma ”Lapsuuden hämärästä”. Sitä ei tyhjennetä yhdellä eikä kahdellakaan lukemalla, se on kuin iso talo, josta alinomaa löytyy ennen huomaamattomia mutkaisia käytäviä, hämäriä nurkkia ja peitettyjä ovia. Runoelma on yhtä aikaa muistelma, valitus, mieteruno, tutkielma lapsen maailmasta ja elämäntulkinta; kenties vielä muutakin. Siinä on eepillinen ”kertova” pohjakuvio, runko, jonka ympäri lyyrillinen aines ryhmittyy peittäen sen miltei tyystin näkyvistä. Runoelma etenee kohtauksittain laajentuen välillä mietiskelyiksi, vilisten välillä kuvien vinhana virtana avartuakseen ja taittuakseen jälleen jossain kohdassaan. Voi olla, että mukana on myös täyteainetta, joka ajan mittaan näyttäytyy turhaksi painolastiksi, mutta tällä hetkellä runoelma jättää kokonaisuutena voimakkaan ja vakuuttavan vaikutelman.

Eeva-Liisa Mannerin sanonta on ensi silmäyksellä hyvinkin oikullisen, jopa sattumanvaraisen tuntuista. On kuin hänen ajatuksensa kaarnalaiva kääntelehtisi sinne tänne milloin minkin tuulenhenkäyksen tai laineen mukaan. Mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa millainen sisäinen johdonmukaisuus hänen runoissaan vallitsee. Eri elementtien väliset rajat raukeavat, mitä vain verrataan lähes mihin vain, mutta kuvien yhteys säilyy. Kuvat sivuavat toisiaan tai niiden välille punoutuu jokin pinnanalainen yhdysside, niin että näennäisesti hajanainen runo saa ryhtiä ja kiinteyttä, ryteikköinen runo mielekkyyttä ja järjestystä. Toisaalta tuttuihin sanoihin tai kuviin kasvaa lakkaamatta lisäoksia, ilmaantuu lisävivahteita, sivumerkityksiä, alamerkityksiä, vastakohtia, ristiriitoja, hätkähdyttävää moninaisuutta. Koskaan Mannerin runo ei sulje lukijan ajatuksia pieneen häkkiin, ei sano kaikkea, vaan lähettää ajatukset eteenpäin aavistelemaan, rikastumaan.

”Tämä matka” antaisi aihetta laajoihin pohdintoihin; se houkuttelee, suorastaan haastaa, tulkintaan, esseeseen. Mutta en voi antaa periksi noille houkutuksille, vaan kiiruhdan niiden ohi ja jätän tällaiset työt aikakauslehtien arvostelijan tehtäväksi, sillä päivänkriitikkona tunnen itseni viestinjuoksijaksi, jonka velvollisuutena on mahdollisimman nopeasti saattaa lyriikan ystäville sanoma: ota ja lue! Runoilija on syntynyt.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi