F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

F.E.Sillanpää: Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta. Romaani. 478 s. (Otava, 55:-.)

”Tämä harvinainen naissielun elämäkerta niin sanoakseni on esitetty puhtain, loistavin värein, alkaen valkoisesta ja vihreästä huikaisevaan siniseen ja kultaan saakka.”

Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 29.3.1931

Kun on laskenut kädestään Sillanpään suuren romaanin, sekautuu hartaaseen kiitollisuuteen jokin riemukas vapautuksen tunne. Tuntuu kuin tämä eepos, joka kirjallisen kevätkauden alkajaisiksi annetaan suomalaisen lukijakunnan käsiin, olisi uuden luomisvuoden ennusmerkki suomalaisessa kirjallisuudessa. Se heittää iloisen varjon eteenpäin tulevaan päivään. Elämmekö pitkän haparoinnin jälkeen vahvaa taiteellisen keskityksen ja keräytymisen vaihetta nimenomaan suomalaisessa romaanissa? Valmistuuko hiljaisuudessa toisia samanveroisia töitä kuin tämä seitsemän vuoden kypsä, valtava tulos?

Sillanpää on paljon muuttunut sinä aikana, jolloin hän ei ole julkaissut yhtään laajaa kertomateosta. Hänestä on näinä vuosina kehittynyt levollinen ja voimakas eepillinen runoilija! Sallittakoon arvostelijan ensimmäiseksi eritellä tätä yllättävää vaikutelmaa. Kuinka esteettömänä kertomus lähtee nyt hänen kädestään kulkemaan, vieden mukanaan kuin hiljainen, kirkas kymi. Hänen sanontansa ei ole enää lähimainkaan niin tiiviillä älyllisellä aineksella ladattu kuin aikaisemmin, mutta sensijaan sitä leimaa erityinen tyven, sielukas asiallisuus harvinaisella personallisella tavalla. Kirjoittaja ei enää koskaan kertomuksen sivulta esitä filosofisen selittäjän tai preesens-tuokiota peilailevan tunnelmanluojan osaa, niin kokonaan sisäistä laatua kuin "Nuorena nukkuneen" tapahtumat ovatkin. Salmeluksen Kustaan ja Siljan – isän ja tyttären – matka ihmisten joukossa on vaellusta kohden köyhää ja yksinäistä loppua, mutta samalla kohti kaunista inhimillistä kypsymistä. "Nuorena nukkunut" on näiden kahden sielun biografia.

Jokaisessa todellisessa taideteoksessa on käsittääkseni olennaisinta yksilöllinen sielun-ilmapiiri. Juonen käänteet häipyvät mielestämme, tapaukset ja ympäristöt kalpenevat, itse ilmapiiriä emme unohda. Arvostelun vaikein ja korkein tehtävä on koettaa luoda uudestaan kirjailijan loihtima atmosfääri toisesta aineesta – ei-runollisesti, ahtaalla, käsitteellisellä kielellä.

Olemme tottuneet ajattelemaan Sillanpäätä Hämeenkyrön runoilijana. Hänen vetäymyksessään kotiseudun maisemaan on ollut paljon taiteilijan hedelmällistä itsevarjelua. Ja totisesti ei kukaan ole kyennyt kuuntelemaan niin yli-inhimillisen herkällä korvalla kuin hän niitä hiljaisia tapahtumia, joita sattuu kyläraiteilla, talojen tuvissa ja mökkitönöissä pyhän ja aren vaiheella. Mutta vielä arvokkaampaa on Sillanpään kehityksessä ollut se, että hänen suhteelleen kotiseudun kyläyhteiskuntaan on käynyt ominaiseksi vahva ja tiivis personallinen osanotto. Esikoisromaanissa ja ensimmäisissä novelleissa tapasimme vielä – nuorekkaan nerollisen havaintorunsauden ohessa – subjektiivista taiteilija-juurettomuutta ja melkein snobistista ylimielisyyttä. Mutta senjälkeen kuin tuo pieni maailma kerran peri hänet omakseen, on se vaatinut koko hänen miehisen myötätuntonsa. Se on ollut hänelle kokonainen inhimillinen pienoismaailma, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu, lainatakseni hänen omia sanojaan.

Sillanpää on aina kiinteän älyllisesti, voimme sanoa filosofisesti valaissut voiman ja heikkouden merkkejä tuon kyläyhteiskunnan kasvoissa, joka on hänelle merkinnyt "rakasta isänmaata". Mutta niin selkeä ja avara kuin uudessa romaanissa ei hänen näkemyksensä ole koskaan ennen ollut. Hän silmäilee tässä eepillisellä katseella erään puhtaasti suomalaisen kulttuuri ilmiön häviötä. "Nuorena nukkuneen" nerokkaasti hahmoiteltu tausta on semmoisenaan länsisuomalaisen maalaiskulttuurin eepos par préférence. Se on niin sanoakseni vain romaanin pohjamaalaus, jolta kirjailija antaa nuoren päähenkilönsä Salmeluksen Siljan nousta näkyviimme unohtumattomassa runollisessa loistossa, elämän ja kuoleman kaksoisvalaistuksessa. Tämä tausta on sivelty ohuesti, mutta erehtymättömän oikein vedoin. Se kaunis elimellinen tulos, jonka länsisuomalainen maalaiskulttuuri tarjoaa nähtäväksemme, on nimenomaan pienine inhimillisine eleineen ikuistettu lemmekkäällä hartaudella. Pyydän lukijaa vain kiinnittämään huomionsa sellaiseen pieneen välikohtaukseen kuin isännän ja emännän kirkkoonmenon kuvaukseen sivulla 293!

Sillanpään kertomatavassa on rodun aatelismerkki. Hänen lauseittensa poljennon ja hänen kielensä jäljentämättömät valöörit sanelee veri eikä harkinta. Se tekee meille hänen tyylinsä rakkaaksi.

Aleksis Kivi on epiikassaan pystyttänyt muistomerkin tuolle patriarkalliselle kylälle, joka vielä elää erämaan koskemattoman rauhan ympäröimänä. Sillanpää on vertaansa etsivällä tavalla ikuistanut sen kyläyhteiskunnan fysionomian, jonka liitokset sivilisatio jo pahasti panee rakoilemaan. "Nuorena nukkuneessa" hän antaa hienon ihmiskukan Salmeluksen Siljan joutua monenlaiseen tekemiseen tuon sivilisation kanssa. Mutta olosuhteiden runtelema, tai vääristelemä inhimillisyys ei enää ole hänen kuvauksensa polttopisteessä. Hänen silmäänsä kiehtoo nyt kaunis ihminen sellaisena kuin hän on luojansa kädestä lähtenyt. Yksinpä kapinaa Sillanpää katsoo nyt tältä taiteilijan korkealta näköalapaikalta. Ihmiset ovat kauniita tai rumia – sattuu niin, että punakaartilainen Teliniemen Ville joutuu kapinaluvussa edustamaan kauneinta miehuutta. Salmeluksen Silja kohtaa tiellään karkeavaistoisen sällin Tonttilan Oskarin, rehentelevän Amerikan-kävijän Nukarin Villen, raa’an punakaartilaisen ja monta muuta. Mutta hän vaeltaa kautta samea-ilmaisten talojen ynnä raittimaailman viettelysten puhtaana ja yksinäisenä nuoruuden täyttymystä ja kuolemaa kohti.

Luonnon biologisten tapahtumien kulku luo kauneintansa häviön rajalla. Se vaistojen hienostuminen, jonka Sillanpää uudessa romaanissaan asettaa kaiken muun yläpuolelle, ostetaan voimien riutumisen hinnalla. Tämä ajatus hallitsee kuin jälkikesän korkea, ohentunut ilma "Nuorena nukkuneen" ensimmäistä jaksoa "Isä". Mestarillisen varmasti ja samalla hellävaraisesti vedetyin piirtein Sillanpää kuvaa Siljan isän Salmeluksen Kustaan avioliitossa ja talonpidossa vanhan talonpoikaissuvun alkavaa rappiota. Koko se sielullinen asennoituminen, joka kirjailijalla on tähän toiseen päähenkilöönsä, on mielestäni jotakin uutta Sillanpään tuotannossa. Näiden rivien kirjoittajalle se on tuonut mieleen etsimättömänä vertauskohtana Thomas Mannin. Se Sillanpää, joka on kirjoittanut "Nuorena nukkuneen" ensimmäisen jakson, on elämännäkemykseltään itse asiassa hyvin lähellä "Buddenbrookien" tekijää. Länsisuomalaisen talonpoikaissuvun viimeisessä miehisessä edustajassa toistuvat jokseenkin tarkoin samat ”surunvoittoiset pääpiirteet” – lainatakseni Sillanpään omia sanoja – kuin lyypekkiläisessä patriisisuvussa. Ero on ehkä siinä, että suomalainen kirjailija ehdottomammin ilmaisee myötätuntonsa tuota kaunista inhimillistä tulosta kohtaan, joka syntyy, kun voima pitää kiinni maallisesta jättää, mutta ylväs sielu näyttää aineksensa jalouden.

Sillanpää on tuskin koskaan tavoittanut ihmiskuvaustaiteessaan mitään niin mestarillisen syvää ja hienoa kuin on se yksinäisyyden ilmapiiri, jolla hän ympäröi meidän silmissämme Salmeluksen Kustaan! Tämä yksinäisyyden piirre liittyy nuoren talollisenpojan olemukseen kohta äidin kuoleman jälkeen, kun hän vanhan isännän äänettömän vastustuksen uhalla solmii liiton vähäpätöisen torpantyttären kanssa. Talonpitoon tulee nuorten mukana jotakin hiukan lapsekasta ja ryhditöntä, ja Plihtarin löyhäaineinen torpanväki turmelee myöskin puolisoiden keskinäisen suhteen. Iloisen tarmon mukana tuo erityinen arvokkuus, joka kuuluu talonpoikaistalon hallintaan, luhistuu hiljaisesti silmäämme nähden. Mutta Salmeluksen Kustaan sielullisessa kasvussa se näyttää vielä ytimensä. Sisäistä valoa heijastava hymy el koskaan väisty hänen kasvoiltaan, ja kirjailija antaa meidän havaita hänen erikoisasemansa ihmisten keskellä, kun hän talon menetyksen ja vaimon kuoleman jälkeen jää yksin tyttärensä kanssa.

Salmeluksen Kustaa on epäilemättä suomalaisen kirjallisuuden kaikkein hienoimpia miesluonteita. Hänen sielunvoimansa ei suuntaudu ulospäin. Miehisten vaistojensa yliherkkyydessä hän tuo ehkä lähinnä mieleen Helgen Järnefeltin romaanista ”Greeta ja hänen Herransa” – olkoon että viimeksi mainitussa luonteessa on vahvempi ja kipeämpi draamallinen vire. Myöskin Kustaa on Sillanpään passiivisia sankareita. Mutta kirjailija on nostanut. hänen miettivän ja kärsivän elämänsuhteensa kuulaalle sielulliselle tasolle, joka on harvinaista Sillanpään tuotannossa.

Saatamme havaita, että kertomatapa kiihtyy ja täyteläistyy romaanin keskivaiheille tullessa. Tähän asti kertomus on ollut niin "ekonoomisesti" ja läpikuultavan vakuuttavasti jäsennelty, että se on vaikuttanut hiukan viileältä. Mutta lähestyessämme sitä aivan omalaatuista sielullista suhdetta, jolla kirjailija on yhdistänyt toisiinsa Kustaan ja Siljan, isän ja tyttären, saa se erityisen lämpimän hehkun. On vaikea löytää tälle suhteelle vertauskohtaa kirjallisuudesta. Saattaa syystä kysyä, onko Sillanpää aikaisemmin hahmoitellut toista niin koruttoman plastillista, yksinkertaista ja vaikuttavaa romaanikohtausta, kuin tuo, jossa isä valvoo kuumesairaan lapsensa vuoteen ääressä.

Säpsähdyttävän rohkeasti suoritetun psykologisen näkemyksen tarjoaa taas luku, jossa Kustaa silmissään outo, peloittava loimu syöksyy pelastamaan tyttärensä jäistä – peittääkseen myöhemmin avuttomaan leikinlaskuun järkytyksen, johon tapahtuma on hänet saattanut! Tapaukset ovat vähäisiä, mutta kirjailija antaa niille syvän sielullisen merkitsevyyden.

Tällä tyttärellisellä suhteella on laskettu perusta Siljan henkiruumiilliselle olemukselle, jonka hahmoitteluun Sillanpää romaaninsa kukkivan runollisessa loppujaksossa on tuhlannut kaikki naiskuvaustaiteensa hienoimmat sävyt.

Salmeluksen Siljan elämä täyttymykseensä ja loppuunsa asti on samalla vaellusta etelää kohti. Se on kuin symbooli. Heikentyneet ja herkentyneet vaistot kurkoittuvat kiireisesti kohden täyttä, heleää kukintoa. Saattaa muuten asettaa kysymyksenalaiseksi, eikö osoita kirjailijassa silmiinpistävää rajoitusta se, että hän niin yksipuolisesti kuin Sillanpää näkee elämän huippukohdan tuossa tapahtumassa, kun nuoruusiän puoliuni juuri puhkeaa varhaiseksi hehkuvaksi aamuksi. Mutta kun tämä vaihe ilmennetään meille niin rikkaalla, täydellisellä taiteella kuin Sillanpään romaanissa, emme voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta kirjailijaa kohtaan. Heräävän naissielun kuvaajana Sillanpää osoittautuu vertaistaan hakevaksi tuntijaksi. Mikä kallisarvoisinta: hänen ihmiskuvaustaiteeseensa ottaa nyt osaa sydän enemmän kuin äly. Se lääkäriä muistuttava naturalistinen erittely, joka ennen vaikutti kylmäävästi hänen psykologiseen runouteensa, on nyt vahvasti alistetussa asemassa.

Tämä harvinainen naissielun elämäkerta niin sanoakseni on esitetty puhtain, loistavin värein, alkaen valkoisesta ja vihreästä huikaisevaan siniseen ja kultaan saakka! On vaikeaa, sanoa, mille loppujakson luvulle antaisi etusijan. Toisen mieleen ehkä painuu Siljan valohämyisten tyttöunelmien hunnuttama järvenranta-kävely isän kuoleman aattona. Toiseen vaikuttaa ehkä lumoavasti tuo saavuttamattoman hieno luonnonmaalaus, joka kehystää Siljan lähteelläkäyntiä rakkauden ensimmäisenä aavistavana ehtoona. Tihentäessään tässä ja seuraavassa tanssiaisyön kuvauksessa nuoren rakkauden ilmapiiriä Sillanpää löytää värejä ja äänenpainoja, jotka tuovat mieleen kirjallisuuden kauneimmat sivut. Asettaisin kaikkein mieluimmin nämä luvut Galsworthyn ihanan "Omenapuun" rinnalle. Jättäessään Siljan rakastetun, nuoren maisterin, pelkäksi runolliseksi varjokuvaksi, Sillanpää on noudattanut samantapaista onnellista vaistoa kuin Aho piirtäessään "Papin tyttären" ylioppilaan. Siljan tunteen suorittama valinta osoittaa hänen jo herkistyneitä vaistojaan, mutta tällä nuorella tunteella ei tarvitse olla mitään persoonallista luonnetta.

Omasta puolestani pitäisin tämän rakkaustarinan huippukohtana Siljan yksinäistä toivioretkeä rakkaalle tienoolle ennen sairautta ja kuolemaa, jolloin hänen tunteensa ikäänkuin sulkeutuu maailmalta ja keräytyy omaan itseensä.

Sillanpään taide vetoaa meihin nykyisessä vaiheessa hiukan toisella personallisella tavalla kuin ennen. Kenties vaikuttavimmin hän on aikaisemmin kuvannut meille alkeellista kärsimystä, turtuneiden vaistojen ohjaamaa, niukkojen ilojen valaisemaa viheliäistä elämänmenoa. Se valtatunne, jonka hän on herättänyt meissä kuvailemaansa ihmiselämää kohtaan, on ollut säälinsekainen myötätunto. Ennen kaikkea pienten eläjien, torpparien ja palkollisten maailmasta hän on löytänyt tuon turtuneen, tahdottoman elämänsuhteen edustajia. Sillanpää ei nytkään esitä meille voimakkaita toimivia ihmisiä. Mutta siihen myötämieleen, jonka hän herättää meissä vanhan talonpoikaissuvun "viimeistä vihantaa" kohtaan, sekautuu nyt uusi harvinainen esteettisen mielihyvän tunne. Ylistys puhtaalle, luonnon kasvattamalle vaistolle, joka Sillanpäälle merkitsee elämän hienointa kukintaa, saa kuoleman taustaa vaaten voitokkaan sävyn ja melkein henkisen, yliaistillisen hehkun.

Tämä esteettinen elämäntunto hallitsee "Nuorena nukkunutta" ja antaa sille omalaatuisen harmoonisen leiman, joka on klassillisen taiteen tunnusmerkki.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi