Fantasia peltirummulle

Saksassakin puhutaan sodan jälkeen tuhotusta sukupolvesta. Puhutaan myös "isättömien sukupolvesta". Kumpaankin nimitykseen sisältyy paniikinomainen tietoisuus siitä, että normaali kontaktiketju lähimenneisyyteen on tapaturmaisesti katkennut ja että se on ehdottomasti kytkettävä uudelleen.

Yksi tapa yhteyden uudelleen solmimiseen on ollut kirjallinen tilinteko menneiden vuosien tapahtumien kanssa. Samalla on harjoitettu jyrkkää ajankritiikkiä. Sota aiheuttaa samantapaista hämminkiä kaikkialla: meillä ovat nulikat, jotka eivät itse ole olleet missään mukana, ryhtyneet mukana olleille opettamaan, mitä heille aikoinaan tapahtui. Saksassa lähihistorian itse elänyt sukupolvi koettaa selvittää, mistä oli kysymys. Siinä on toki enemmän järkeä, ja tulokset osoittavat, että se on tarkoituksenmukaisempaakin.

Kun pääpaino on oman ajankohdan kritiikissä, kulttuuritilanteen kritiikissä, persoonallisen ajantunnelman luonnehtimisessa, on asia hiukan toinen. Sellaiset nuoret saksalaiset kuin Christian Geissler (31 vuotta) ja Uwe Johnson (25 vuotta) sekä 1927 Danzigissa syntynyt puolalaissaksalainen, nykyään "vapaaehtoisessa" maanpaossa Pariisissa elävä Günter Grass esim. esittävät historialliset tosiasiat vain romaaninsa usvaisena taustana. Sitä vasten he sinkoavat taivaalle – eivät tilitystään, koska heillä ei ole mitään omaa "tilitettävää" kolmannen valtakunnan piinahistoriassa, vaan kysymyksensä, syytöksensä ja nuoren, murhaavan arvostelunsa.

Kritiikistä voi tulla myös poliittinen; kuitenkaan eivät nämä kirjailijat, tietojen mukaan, edusta mitään puoluetta. Voitaneen sanoa, että nuori saksalainen kirjallisuus harvinaisen puhtaasti edustaa ajassamme vox humanaa, ihmisen ääntä.

Meillä esim. ei nuori kirjallisuus tällä hetkellä ole lainkaan yhtä ehdoton ja aito kritiikissään. Se kirjoittaa sairasta muotia palvellen, liian suureksi osaksi, halvansävyistä konjunktuurikirjallisuutta, ulvoo susien mukana, vääristelee tosiasioita ja esittää muka vakavasti otettavana kritiikkinä katupoikamaista demagogiaa, joka – ehkä suoremmin kuin sen harjoittajat itsekään älyävät – propagandistisesti palvelee sangen pelottavia tarkoitusperiä. Kulttuurista ei siinä enää voi edes puhua. Vanhan kulttuurimaan Saksan ja meidän sekalaisen kirjallisen atmosfäärimme välillä vallitsee siis tässä kohdin valitettavan suuri ero.

Ajankritiikkinä annetaan Geisslerin romaanille Anfrage (Claassen Verlag) ja Uwe Johnsonin romaanille Mutmassungen über Jakob (Suhrkamp Verlag) näköjään suurempi arvo kuin Günterin [Grassin] Peltirummulle, joka viime keväänä ilmestyi suomeksi – Aarno Peromiehen käännöksessä olisi joitakin huomauttamisen aiheita yksityiskohdissa, mutta kokonaissuorituksena se on todellinen urotyö, ja Grassin runolliset nousut vaikuttavat jopa kunnioitettavan hyvin tulkituilta. – Ensiksi mainitut teokset ovat jokseenkin vastailmestyneitä Saksassa, Günterin [Grassin] kirjan alkuperäislaitos ilmestyi hänen esikoisteoksenaan jo 1959.

Mielestäni voidaan kuitenkin keskustella siitä, missä määrin Peltirumpu on huonoa tai heikkoa ajankritiikkiä. Se on sitä kokonaisuutena: mutta se on sitä kuin musiikkikappale, jonka teemoille sen luoja ja sen kuulijat voivat antaa painokkuutta kukin kuulemistapansa ja -kykynsä mukaan.

Minusta musiikillinen Peltirumpu on ajankritiikkinä valtavampi kuin kaikki se mitä sanotaan sanoin – niin kuin Wolfgang Borchert novellissaan Toukokuussa kukkui käki sanoo rintamasodasta: ettei ole olemassa sanaa, kirjasinta, muotoa, jolla voisi kuvailla sen yksityiskohtia. Mutta siitä voi antaa pätevän käsityksen musiikilla, ja ajan tunnelman ja atmosfäärin – paljon avarammin kuin konsanaan järkipuhein – on Günter Grass voinut loihtia koettavaksemme puolentuhatta sivua kestävällä rumpusoolollaan, Fantasialla peltirummulle.

Siltä puuttuu "muoto" romaanina. Se vyöryy nousevana ja alenevana rummutuksena alusta loppuun.

Sen voi aloittaa mistä tahansa ja keskeyttää missä tahansa. Siitä muistaa kaiken olennaisen, kun – niin kuin minä – kahden kuukauden lukemisen jälkeen vihdoin saa sen päätökseen. Se elää mielen taka-alalla kaiken aikaa, mutta sen pariin ei ole kiirettä uudestaan. Se sytyttää kuitenkin mielenkiinnon heti kun kirjan uudestaan avaa: siinä on alkukantaista lumousta, niin kuin sen päähenkilö on suoranainen taruolento.

Hänessä on Calibania pintakerros ja nykyihmisen muotokuvaa kaikki muu. Oskar: mies joka syntyi "valmiina", äly ja järki hereillä, ja kieltäytyi kasvamasta 3-vuotiaasta lähtien, joka on kaikkiviisas ja ikivanha, mutta samalla pelokas kuin villieläin ja infantiili kuin Ionescon Tuolien vanha pariskunta. Oskarin ainainen, syvin kaipuu on päästä isoäidin hameiden alle, alkukotiin, turvapaikkaan, joka ei ole ulkoisessa elämässä.

Psykologit sanokoot tästä sanansa. Asia on selvä sanomattakin. Pessimisti katselee siten aikamme ihmistä ja tunnustelee itsessämme hänen kohtaloaan. Grass on kerännyt Oskariin kokonaisen modernin mytologian: niinpä hän on Goethe – millä perusteella? – ja Rasputin, hän on Yorrick-narri; se on hänen mieliroolinsa. Hän on suuruudenhullu kääpiö, kyttyräselkäinen yli-ihminen, jolla on yliluonnolliseen vivahtavia kykyjä; mutta ne ovat kaikki tuhoavia voimia. Oskar pystyy rakastamaankin vain tuhotakseen, hänen ympärillään tapahtuu murhia, joihin hänen täytyy tuntea itsensä syypääksi, ja häntä itseään ajaa takaa – todellisen lastenlorun? – Musta Köksä, tämän syyllisyydentunteen kummitusmainen henkilöitymä.

Hän on äärimmäinen individualisti, jolla ei ole persoonallisuutta: hän ei tiedä, kuka hän on, eikä häntä olekaan. Hänet on jauhettu ajan myllyssä, eikä hänellä ole sanoja vastatakseen kysymykseen, kuka ja miksi hän on ja mitä hänen on tehtävä.

Kuitenkin hänen täytyy päättää mitä tehdä: "Menisinkö naimisiin? Pysyisinkö vapaana? Muuttaisinko maasta? Seisoisinko mallina? Ostaisinko kivilouhimon? Kokoaisinko opetuslapsia? Perustaisinko lahkon?"

Kaikki Oskarin aikeet ja haaveet ovat yhtä suurellisia, yhtä tärkeitä, yhtä turhanpäiväisiä, yhtä mahdottomia. Sillä hän makaa kuin prinssi vuoteessaan rikollisten hoitolassa ja pelkää päivää, jona hänet karkotetaan tästä isoäidin hameita vastaavasta turvapaikasta – ulos, missä vaaditaan aikuisuutta ja täysikasvuisten päätöstä.

Aikamme Oskar on infantiili, edesvastuuton ja yliälykäs kääpiö, josta ei koskaan tule kokonaista ihmistä, koska hän ei uskalla luopua lapsena olemisesta. Hän pelkää vastuuta, eikä hänellä ole Jumalaa. Oskarin eräs hahmo, jossa hän muuten johtaa nuorta rikolliskoplaa, on Jeesuksen sydämen kirkon Madonnan Jeesus-lapsi. Sillä Oskar on toki katolinen tunnustukseltaan.

Tällainen on synteesin runko, jonka omasta puolestani saan irti Oskarin maagisesta viidakkorummutuksesta. Tämä rumpuruno on täynnä makaabereja, vaikutukseltaan joskus melkein sietämättömän vahvoja yksityiskohtia. Mutta nekään eivät ole mauttomia: jopa yhä toistuva kammottava ankeriasfantasia on kuvottavuudessaankin kirjailijantekona silkkaa noituutta.

Groteskit, tragikoomiset, mahtavan traagisetkin kuvat vuorottelevat: silloin tällöin Grass kiihdyttää noitarumpunsa – josta on vaikea muistaa, että Oskarilla on vain lasten punavalkoinen peltirumpu – kliimaksiin, joiden perusteella häntä kunnioittaa merkillisenä sanamaagikkona ja mystillisenä runoilijana. Niissä muuten selvimmin huomaa Borchertin soveltuneen hänen esikuvakseen. Toukokuussa kukkui käki varsinkin tulee mieleen.

Infantiilina hirviönä, onnettomuuden, yksinäisyyden ja toivottomuuden jäisenä myöntäjänä, kohtalonsa itsestäänselvyyden ja mielettömyyden hyväksyjänä – koska pakopaikkaa ei ole – Oskar on uusi täysivaltainen ja persoonallinen jäsen siinä modernien maailmankansalaisten yhdistyksessä, missä kunniasijoilla tähän asti ovat istuneet Ionescon ja Beckettin henkilöt.

Kaiken tämän ohessa Peltirumpu on kiehtova pikareskiromaani, kummallinen satu, vieläpä suggestiivinen historiallinen kertomus hävinneestä maailmasta: Oskarin väkevistä puolalaisista esivanhemmista, Puolasta, joka on tuhottu, elämästä, jota ei enää ole, mutta joka sitkeästi pysyy hengissä. Mutta Oskarin toteava silmä ja impotentti mieli ovat kylmät ja elottomat.

Muodottomassa moni-ilmeisyydessään Peltirumpu kieltäytyy alistumasta mihin tahansa yksioikoiseen tulkintaan ja sopeutumasta mihinkään yksiselitteiseen muottiin. Se on, kuten sanottu, romaani, joka on rikkonut romaanin rajat, merkillinen musiikkinumero: fantasia loputtomasta pakenemisesta ja pelosta; ja samalla siinä on jotakin ehtymättömän vitaalista, piirteitä, jotka tuovat mieleen Italian myöhäisrenessanssin barokkiin kallistuvat novellit: Bandellon.

– On muuten todettu, että Günter Grass on tahtonut luoda modernin vastineen Grimmelshausenin barokkiromaaneille.

Bremenissä kieltäytyi maahallitus palkintolautakunnan suosituksesta huolimatta antamasta Grassille palkintoaan – ei sen takia, että romaanissa Saksan viimeiset vaiheet nähdään farssina ja tragikomediana, vaan siksi, että tietyt muut ainekset romaanissa vaikuttivat luotaantyöntävästi palkinnon jakajiin. Aikansa saksalaisiin kirjailijoihin Grass liittyy kiinteästi. "Isättömät" esim. on teema, jonka hän on todellistanut symbolisena ennen kuin Geissler kirjoitti siitä romaaninsa Anfragen.

Geissler näet syyttää sukupolvensa isiä panemalla kirjansa nuorukaisen etsimään isäänsä, isää, joka ottaisi päälleen vastuun kolmannen valtakunnan pahoista teoista. "Pojalle on parempi, että hänellä on syyllinen isä, joka tunnustaa syntinsä, kuin että hänellä on isä, josta ei ole mihinkään."

Mutta nuorukainen ei löydä tällaista isää itselleen, hän kohtaa pelkkää väistelevää penseyttä.

Grass on esittänyt tilanteen lystikkäästi pikareskityylillään: Oskarilla on kaksi isää, eikä siis yhtään, ja hänellä itsellään on poika, jolla on vielä toinenkin isä, eikä hänen poikansa tunnusta häntä isäkseen.

Pyöveleiden, uhrien, hylkääjien ja hylättyjen ketju on päättymätön. Mutta se on niin johdonmukaisesti kokoonpantu, että se kirvoittaa kirjailijasta kammottavan naurun: Oskarin ylimielisen viidakkorummin pelon ja tuhon manauksen.

Peltirumpu on viime aikojen kaikkein vaikuttavimpia uuden proosan tuotteita. Otava on tähän asti suurella menestyksellä toimittanut Moderneja kirjailijoita -sarjaansa, jossa Grassin romaani kuuluu kerman kermaan.

Arvio julkaistiin alun perin Helsingin Sanomissa 24. 9. 1961

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi