Hannu Salama: Juhannustanssit

Niitä kolmea vuotta, joiden aikana Hannu Salama esikoisromaaninsa jälkeen julkaisi sekä novelli- että runokokoelman, voidaan tällä hetkellä jo perustellusti väittää välivuosiksi. Se tavallinen tarina riitti virittämään voimakkaan kiinnostuksen ja odotuksen, jonka aiheellisuus on nyt havaittavissa; Hannu Salama on antanut toistaiseksi vakuuttavimman näytteen loistavista lahjoistaan.

Juhannustanssit on nykyproosamme tulikuumaa laavaa, sumeilematon purkaus, joka näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta tekee sekä tiiviin että johdonmukaisen romaanityön luotettavan vaikutuksen.

Salaman teksti on tässä kirjassa elävimmillään ja hänen tekniikkansa on viime aikoina kehittynyt yllättävän paljon. Hän osaa hajoittaa romaanin materiaalin tarkoituksenmukaisesti ja punoa kerrontansa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Näin siitäkin huolimatta, että henkilöitä on runsaasti seurattavana ja heidän menneisyytensä on muutamaan otteeseen taiottava taiten esiin riittävän perspektiivivaikutelman aikaansaamiseksi. Kun Se tavallinen tarina aikoinaan arvioitiin, mainittiin sen yhteydessä selkein perustein Sillanpään nimi. Tällä kertaa Salama on kirjoittanut puhtaasti omiin nimiinsä olkoonkin, että Juhannustanssit tavallaan muodostuu yhdeksi ihmiset-suviyössä-asetelman variaatioksi. Hän ikuistaa nopealiikkeisessä romaanissaan kiihkeästi elävän nykynuorison juhlatottumuksia, joissa keskikesän valot, auringot, hämyt, hämärät, maisemat ja tunnelmat joutuvat niin toisarvoiseen asemaan, ettei niiden läsnäoloa kirjassa pahemmin huomaa.

Perinteellisestä juhannuksesta on jäljellä kokko ja raketit valtoimenaan roihuava lemmentuli, jonka loimussa obligatoriset viinaksensa nauttinut miesväki muuttuu kelpo joukoksi estottomia ”seksuaalipyromaaneja” -- rakkauden raketeiksi.

Tanssimaan tullaan enimmäkseen linja-autolla ja sieltä lähdetään samalla välineellä. Näiden kahden ajomatkan aikana romaanille luodaan se kiinteys, joka itse tanssiaistapahtumista puuttuu. Salaman ihmiskuvaus on tällä kertaa enimmältään taitavasti detaljoitua, rohkeaa ja osuvaa. Hänen henkilönsä kantavat suussaan hyvän määrän törkeyden bravuureja, jotka istuvat heidän leukaperissään siinä määrin luontevasti ja totuudellisesti, ettei Salamaa voi olla onnittelematta. Dialogin tasolla edetään hullunkurisen rivoilujen märehtimisen varassa huomattavan pitkälle -- kansan kieli on tällä alueella ollut ilmeisen produktiivista, pitkästymisen vaaraa ei ole.

Toiminnan tasolla tapahtuva ajatusten muuttuminen todellisuudeksi ei kuitenkaan käy yhtä vaivattomasti. Sai-raanhoitajatar-vanhapiian kohtaus kyläsonnina tunnetun vahtimestarin kanssa ota menestyäkseen ilman viihteen ikävää sivumakua. Toinen ilmeinen haksahdus tässä teoksessa on muistumina kerrottu vuosien takainen hanke Siweyden Turwan perustamiseksi: kokous on parodioitu jokseenkin tavanomaisesti ja sen jotkin farssikäänteet vaikuttavat lähinnä tökeröiltä. Mutta virheiden vastapainoksi Salama on osannut sommitella jaksoja, jotka ovat tehokkaita ja taloudellisia. Loppusivujen karmea auto-onnettomuus sitä seuranneine pelastustouhuineen on avoimuudessaan ja terävästi hahmottavassa objektiivisuudessaan hätkähdyttävä. Kirjailija kehittää siitä kohdittain inhimillisyyden alennusmyynnin, jollaiseen tällä alueella usein mestaroivat sotasepustukset eivät monesti pysty.

Sen kestäessä kuvatulle välinpitämättömyydelle tai velvollisuudentuntoiselle kylmyydelle asettuu taustaksi kiihkeä kohtaus, jossa tappelun kautta annetaan opetus kesyn sorsan kuristajalle. Vahtimestari Helmelän ryypiskeleville nuorukaisille kertoma vitsi "nopeesta Kontsalekscsta" sijoittuu kirjallisuudessamme viime vuosina harrastettujen, pääasiassa esittäjäänsä kuvittavien anekdoottien parhaimmistoon. Salama on saanut Juhannustansseissaan tehdyksi onnistuneen materiaaliratkaisun toisensa jälkeen. Hänen tekstinsä saattaa joskus vaikuttaa turhan törkeältä ja viihteensuuntaiset harhaumat voivat nekin jäädä lukijaa harmittamaan, mutta tosiasiaksi jää, ettei romaanissa ole kuollutta kohtaa, ei sisällöttömäksi jäävää taukoa, ei kömpelösti suoritettuja siirtymiä.

Eri aihelmat lomittuvat toisiinsa vaivattomasti ja mahdollistavat verraten runsaan aineiston käytön tässä lopultakin melko lyhytkestoisessa romaanissa.

Salama ei myöskään tarvitse ammattitaidottomalle kirjailijalle tyypillisiä opasnuoria, joiden taluttimessa lukija saattaisi tuntea itsensä vangituksi. Hän heittäytyy muitta mutkitta tapahtumasta toiseen ja nivoo välähdys-sarjansa sellaiseksi, että sen takaumatkin helposti tulevat koetuiksi likimain autenttisen tapahtuman tasolla. Juhannustanssit jättää jotenkin jälkeensä vaikutelman voitosta, joka on kiistämätön, mutta jota ei olisi voitu saavuttaa toisissa olosuhteissa.

Salama vierastaa ilmiselvästi joitakin henkilöitään, jotka näyttävät hänestä tuntuvan siloisilta kuin nuket, mehuttomilta ja mielenkiinnottomilta. Hän saa suppeassa tilassa ja yhdessä tilanteessa esitetyksi kuvan suuresta osasta kokonaista kyläyhteisöä ja sen elämää, mutta hänellä on ilmeisen vaikeat paikat, kun tielle osuu ihminen. jossa alkuvaistot eivät suostu aivan pintaan.

Hänen näkemystään ilmaisemaan sopivat likimääräisesti Paavo Kenttäläisen ajatukset: "Oi kallis keskiluokka ja siitä ylemmäs, joka et koskaan joudu putkaan etkä saa poliisilta turpiisi, oi kallis tätönen joka opetit historiaa ja yhteiskuntaoppia ja kyynelsilmin kertoilit Maria Antoinette raukasta ja punaisten hirveistä hirmutöistä piiritetyssä Helsingissä ja miten ainoan oikean kultaisen nuorison vuosikymmenellä teinikunta piti talvikauden hippoja saadakseen suojeluskunnalle yhyy konekiväärin; ja paljon muutakin Paavo oli ajatellut poistuessaan huoneesta joka kantoi oikeuslaitoksen nimeä." Ja kuitenkin: jos seuraavat kolme vuotta tuottavat Salaman kirjailijakuvaan saman määrän varmuutta ja taitoa kuin Juhannustansseja edeltäneet, ei ole mitään syytä olettaa, etteikö mestarinkirja pilkottaisi siinä rintataskusta kerran niin remseästi ja rehvakkaasti kuin suinkin.

Arvio julkaistiin alun perin Helsingin Sanomissa 7. 10. 1964

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi