KRITIIKIN KLASSIKOT

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä

”Salama on kirjoittanut tärkeän yhteiskuntaeepoksen Todellisuusvoimaltaan ja kertojantaidoltaan sen veroisia meillä ilmestyy korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa.”

Pekka Tarkka, Helsingin Sanomat 12.11.1972

Siinä näkijä missä tekijä. Hannu Salaman uuden romaanin (421 s., Otava 1972) nimi on täynnä itsetuntoa. Tuon nimisen kirjan tekijä uskoo asiaansa.

Salaman viimeaikaiset teokset ovat olleet pettymyksiä. Uuden kirjan otsikko ilmoittaa: minä tein sen. Ja se pitää paikkansa.

Siinä näkijä missä tekijä on Salaman henkilöiden käyttämä kansanomainen tokaisu. Se tarkoittaa, että mikään ei voi jäädä salaan. Sekin on totta tästä kirjasta, joka paljastaa, kuvaa kuvaamatonta.

Romaani on suuri sukukronikka, joka kertoo suomalaisista kommunisteista ja heidän tuhoon tuomitusta vastarinnastaan jatkosodan oloissa.

Salama ei tee ihmisistään sankareita. He ovat sorrettuja ja solvattuja, sitkeitä taistelijoita, tavallisia ihmiskurjia. Elämänkuva on niin täysi, että se kumoaa kaikki yksioikoiset poliittiset tulkinnat.

Tekijä on myös näkijä. Ei profeetta, ei valokuvaaja, vaan taiteilija, joka juurta jaksaen näyttää miten on ollut. Taustalla on vanha ohjelma, naturalistien: koko totuus!

Romaani on muistiinpano elämästä, sanoo joku Salaman henkilöistä. Tämä on sitä, selvää asiaa. Mutta mestarin Salamasta tekee tapa, jolla hän rakentaa kirjansa. Puheenvuorot sinkoavat toisiaan vasten. Romaani nitoo monet näkökulmat yhteen. Perspektiivitekniikka luo kuvan omaleimaisimmasta suomalaisesta vähemmistöstä: poliittisesta ryhmästä, jonka vaiheisiin kiteytyy joukko yhteiskuntamme ydinkysymyksiä.

Salama on kirjoittanut tärkeän yhteiskuntaeepoksen. Todellisuusvoimaltaan ja kertojantaidoltaan sen veroisia meillä ilmestyy korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa.

Olen alkuun yrittänyt sanoa kaiken nopeasti niille, jotka ehtivät lukea lehdestään vain tärkeimmän. Mutta kiitos vaatii perustelunsa, romaani esittelynsä. Ja siihen Salaman romaanin mahtava kokonaisuus totisesti antaa aihetta.

Elämästä irti se minkä saa

Siinä näkijä missä tekijä rakentuu monitahoiseksi kuvioksi. Sen tärkeimmät kertojat ovat kirjailija Harri Salmisen vanhemmat. Heidän avioliittonsa on miltei mahdoton mutta todellinen. Heidän autenttisista monologeistaan syntyy kuva elinikäisestä taistelusta miehen ja naisen, kahden suvun välillä. Ulkoiset olosuhteet pitävät eripuraiset ihmiset yhdessä. Kaikki tämä käy esiin unohtumattoman suoraan, karkeasti ja hellyttävästi.

Salmiset ovat kommunisteja, eivätkä niitä kaikkein parhaita. He eivät mene kuolemaan aatteen takia, vaan ottavat ovelasti ja sisukkaasti elämästä sen minkä saavat.

Salmisten ympäristössä ja suvussa on perinteitä, jotka velvoittavat. Tahtoen tai tahtomattaan he ovat mukana aktivismissa, joka vie romaanin jännittävimpiin jaksoihin.

Vastarintaliikkeen miesten valheet Salama kuvaa suurelta osin objektiivisena kerrontana. Näiden tukkaakohahduttavien toimintakuvausten rinnalla kaikki Papillonit, Kummisedät, Shakaalit – joita Tuukka Kangasluoma on sattuvasti nimittänyt saippuaoopperoiksi – jäävät harmaiksi ja keinotekoisiksi.

Vastarintaliikkeessä on myös petturi, Juudas, Efialtes, yksi tai useampia. Yksi epäillyistä kertoo oman asiansa. Tämä on romaanin ytimiä. Se on teeskentelemätöntä poliittista tunnustusta; siihen tekee tilinsä oman arvojärjestelmänsä mukaan pelinsä pelannut ihminen.

Kaiken ohessa kulkee kirjailija Harri Salmisen tarina. Salaman alter ego on tässä kirjassa lapsi. Hänen todellisuutensa lyö omat lohkonsa aikuisten maailman kuvaukseen. Jos olisin Alex Matson, nimittäisin romaanin rakennetta ”sinfoniseksi”. Silloin kasvavan ja kehittyvän ihmisen teemaa, joka murtautuu hallitsevaksi kirjan lopussa, voisi sanoa yksilöllisen näkijän cantus firmukseksi.

Solisti ja Suomen Pankki

Santtu, kirjailijan isä, on tuttu Salaman aiemmasta tuotannosta. Ne jotka katsoivat televisiosta Sen tavallisen tarinan muistavat hänet: päähenkilön veljen, rusettikaulaisen tangolaulajan.

Santtu on ikuinen solisti. Suojeluskunnassa hän vetää Merikannon Merellä, omiensa hautajaisissa Vapaan Venäjän ja Taistojen tiellä. Hänen lempisanansa on balanseerata.

Proletaariselta ammatiltaan Santtu on sähköasentaja. Niin laulajana kuin asentajana hän pitää itseään Tampereen kaikkien aikojen parhaana. Hänen johdollaan on tehty sähkötyöt Tampereen ylpeimpiin taloihin: Turva, Varma, Tuulensuu, Veljeslinna. Jatkosodan alkaessa on vuorossa Suomen Pankki. Santtu ottaa töihin toverinsa Pispalasta, ja Suomen Pankista tulee vastarintaliikkeen toiminnan pesäke.

Santtu on ylpeä elämänsä tästä vaiheesta. Hän joutui Etsivän keskuspoliisin hakkaamaksi, mutta ei ollut pahiten kidutettuja. Ja sankarillisesti hän on paljastavinaan petturin omiensa joukosta. Suuri selvänäkijä ja paremmintietäjä on nyt hakkaajan roolissa.

Santtu on kaikkiaan eräänlainen kaupunkiympäristön Juutas Käkriäinen, kuitenkin olemukseltaan pikemmin kettu kuin karhu. Hänen henkilökuvansa poppamiehenä, kuljeskelijana ja työntekijänä on täsmällinen ja loistava.

Jänkien tyttönen ja palava kommunisti

Maijan, kirjailijan äidin subjektiivinen kertomus aloittaa kirjan. Hän on tulenpalava kommunisti, mutta sitä lajia, jota puolueen viisaat teoreetikot varmaan nimittävät ”vaistonvaraiseksi”.

Kuusitoistavuotiaana Maija myytiin kenkätehtaan mestarille. Hänen elämänsä paras vaihe kului Jori Malmstenin iloisessa Helsingissä; Malmsten sävelsi hänen ystävättärelleen ”Jänkien tyttösen”, Nuoruuteen kuului myös kauniita muistoja nuorisoliittolaisten rehdistä toveruudesta.

Taustalla – sekä suvun, ympäristön että omassa kokemuksessa – on tekijöitä, jotka panevat Maijan sykkimään puhtaimmalle ja punaisimmalle aatteelle. Hänen uskonsa uuden aamun koittoon on miltei vanhatestamentillinen. Luvattu maa on Neuvostoliitto, Mooses Isä-Stalin.

Maijan usko ei aina kuitenkaan käy yksiin kokemusten kanssa. Hän on oppinut että suku on sutta. Myös työläinen on työläiselle susi. Maija vihaa omiakin pomoja, varsinkin ”revareita”, jotka ovat oman tärkeytensä tunnossa vesittäneet selvän asian.

Samalla Maija yrittää pitää huolta, ”viedä eteenpäin” läheisimpiensä asiaa. Rakkaita ei ole monia. He ovat kaikki ”henkihaukkoja”, pehmeitä ja hyväluonteisia, kuolemaa tekeviä. He ovat niitä, jotka kotimaa haluaa nitistää.

Sellaiset ihmiset haaveilevat muista maista. Ja yllättäen Neuvostoliiton rinnalle nousee Yhdysvallat: Maija haluaa toimittaa kuopuksensa Amerikkaan, koska siellä on enemmän elämän mahdollisuuksia.

Tässä hän – kuten muutkin pispalalaiset – on suomalaisen muuttoliikkeen perillisiä. He ovat lähtöisin seuduilta, joilta muutettiin niin Amerikkaan kuin Tampereelle.

Omien luona, muiden seassa

Pispalan kommunistit – Santtu ja Maija muiden muassa – kokevat hyvin voimakkaasti eron ”meikäläisten” ja ”vieraiden” välillä. Heidän taustanaan on vuosi 1918, vankileirit, 30-luvun maanalainen kausi ja leirit, välirauhan aikainen SNS-seuran toiminta.

Johannes Salminen on nimittänyt itsenäisyytemme ensi vuosikymmenien leirejä maailman ensimmäisiksi moderneiksi keskitysleireiksi. Leiri on tavallaan koko Pispala. Sen ihmiset ovat ympäristönsä vankeja. He kokevat elävänsä vain porvareiden koneen- ja tykinruuaksi.

Pispalan joukko on piskuinen. Maija Salmisen mielestä on ”kauniimpi kuolla omien luona kuin jäädä henkiin lottien ja suojeluskuntalaisten sekaan”. Hän toivottaa ikuista häpeää lahtareille. He ovat ennen kaikkea susia; ”eikä kukaan tavallinen ihminen ole koskaan halunnut ruveta susien kanssa ulvoon.”

Pispala on ollut yksi suomalaisen kommunismin keskuksia. Sellaisena se edustaa hyvin sitä historiallista ilmiötä, josta englantilainen Anthony F. Upton kirjoittaa tutkimuksessaan Kommunismi Suomessa:

”Eräänä suomalaisen yhteiskunnan rakenneosana oli vuodesta 1918 lähtien ollut laillisen järjestyksen vastainen pysyvä oppositio, joka ilmaisi itseään aina kun siihen oli järjestöllinen tilaisuus. Oli yhdentekevää, miten usein tai millä tavoin porvarillisen Suomen onnistui näennäisesti tuhota kommunistien järjestöt, sillä heti kun painostusta edes hiukankin helpotettiin, liike ponnahti uudelleen eloon vähentymättömällä voimalla.”

Tämä liikkeen jatkoa oli vastarintamiesten toiminta jatkosodan aikana, Salaman romaanin dramaattinen keskus.

Kirjoituskone ja sabotaasit

Tärkeässä asemassa vastarintaliikkeen vaiheissa on varastettu kirjoituskone. Se upotetaan Näsijärven syvimpään kohtaan, kun maa alkaa polttaa jalkojen alla.

Pispalan kommunistit kirjoittivat koneella hiilipaperin avulla lentolehtisiä, jotka sisälsivät uutisia tilanteesta rintamilla sekä sotatarviketeollisuudessa työskenteleville osoitettuja jarrutuskehotuksia. – Olen lukenut säilyneitä kappaleita Kansan arkistossa: niiden tekijät katsovat olleensa samalla asialla kuin Norjan tai Ranskan vastarintaliikkeen miehet.

Toiminta ei rajoittunut tähän. Tampereen ympäristössä tehtiin sabotaaseja, räjäytettiin muuntajia ja rautatiesiltoja. Tihutyöt olivat huonosti johdettuja; suurelta osalta ne perustuivat välittömään oppositiohenkeen. Salaman Maija Salminen sanoo, että niiden tarkoituksena oli saada Suomen kansa järkiinsä. Historioitsija Upton puolestaan huomauttaa niiden hajanaisuudesta, mutta sanoo niitä ”urhoolliseksi ja huomiota herättäväksi toiminnaksi”.

Harri Salminen epäilee kaikkea, ja hänen kauttaan Salaman romaani karttaa kaikkea väkivallan ja toiminnan romantiikkaa. Yksi hänen henkilöistään on omasta vakaumuksestaan liikkeelle lähtenyt nuorisoliittolainen Toivola, toinen taas yliloikkari ja desanttina palannut Ahteinen.

Ahteinen on kovapintainen johtajatyyppi, joka ei pane ihmishengelle paljon painoa. Toivola taas – hän on mahdollisimman kaukana Hurskaan kurjuuden Toivolasta – ajattelee kaikkia ”omiaan”, eikä halua lähteä seikkailemaan tinkimättömän urhoollisuuden tunnuksin. Salaman myötätunto on jälkimmäisen puolella.

Vastarintamiesten kuvauksessa on voimakkaasti emotionaalisia jaksoja. Teksti eläytyy Ahteisen ongelmiin, unessa, painajaisessa; samaan tapaan poikkeuksellisen kiihkeätä on kuvaus luokastaan irtoamassa olevan koulupojan itseuhrista ja sijaiskärsimyksestä. Mutta näissä jaksoissa korostuu Salaman kirjassa toistuva aihe: marttyyriuden korostus. Kärsimys on sitä kokemusta, joka on lähinnä Salamaa.

”Mutta kannattiko tästä kaikesta kirjoittaa mitään kun ajatteli sitä helvetillistä tappamisen ja kiduttamisen määrää mikä on ehditty viedä papereihin ympäri maailman? Mikä merkitys olisi yhden kommunistisen vastarintamiehen kallonaukaisemisella verrattuna jonkin Mengelen saavutuksiin”, kyselee Harri Salminen Salaman romaanissa Minä, Olli ja Orvokki, joka kertoo osittain Pispalan-eepoksen tekemisen vaikeuksista.

Salama tuntuu uudessa romaanissaan välttäneen pahimman väkivallan kuvauksia. Sen metsäkaartilaisia tosin lahdataan kuin eläimiä, mutta pääpaino on sittenkin kärsimyksen yksilöllisillä ja yhteisöllisillä tekijöillä. Petturi Jaakko Lonkasen puheenvuorolla on tässä keskeinen osuus.

Kaksoisagentin puheenvuoro

Juudas saa turpiinsa Tampereen synnytyslaitoksen pihalla. Häntä lyövät omat Tampereen parhaat solistit.

Kavaltaja kirjoittaa Santtu Salmiselle puolustuspuheensa. Itsetietoisesti hän vertaa tekstiään joihinkin poliittisiin muistelmiin. Tähtäimessä ovat selvästikin Arvo Poika Tuomisen tai Yrjö Leinon kaltaisten miesten kuvaukset vaiheistaan.

Mutta Lonkanen inhoaa niitä, jotka poliittisin fraasein ilmoittavat olleensa oikeassa. Hänen historianfilosofiaansa ei kuulu roistoja eikä sankareita. Hänen tunnustuksellaan on dokumentaarista arvoa, mutta tärkeintä siinä on yksilöllinen pohdinta.

Lonkanen on kaksoisagentti. Yksi hänen toimeksiantajistaan on ”Kova”, jonka takana häämöttää SKP:n sodanjälkeisen puheenjohtajan Aimo Aaltosen piirteiltä. Samalla hän on ohranan kätyri. Molemmin puolin tiedetään hänen kaksoispelistään.

Lonkanen myöntää olevansa luokkapetturi. Hän sanoo toimineensa säästääkseen ihmishenkiä. Hän on kyllikseen nähnyt, miten vääryyttä tehdään oikeuden nimessä. Hän haluaa tehdä oikeutta vääryyden nimessä.

Pelkuruus tai omanvoitonpyynti ei ole tämän petoksen alkusyy. Lonkanen sanoo, että elämä on seljättänyt hänet äkkiylläköllä. Hän on lukenut enemmän historiaa kuin marxilainen saisikaan. Hän on kyllästynyt erehtymättömiin ja mitään unohtamattomiin syyttäjiin. Hän on kokenut henkisen iskun ajatellessaan niitä uhreja, joita ”koko ihmiskuntaa koskevat asiat” ovat tuottaneet: Gyllingiä, Bela Kunia, Stalinin tuhoamia suomalaisia kommunisteja.

Kaksoisagentin puheenvuoro ei ole historian tynnyrien penkomista. Se sanoo kertovansa vain pienen ja yksinkertaisen osan totuudesta. Mutta kansanmiehen ristiriitaisesta testamentista lähtee kirkas heittovalo siihen linnaleiriin, jossa nykyhetken kaksijakoinen kommunistipuolue elää. Tämän tulkinnan mukaan siinä on kysymys enemmästä kuin tavallisesta puolueriidasta: eristyksestä, skitsofreniasta.

Lonkanen on todella petturi, hän tietää liikaa. Hänen pohdintansa syyllisyydestä, hänen näkemyksensä joukkojen syvyyksissä vaikuttavista voimista tuo Salaman romaaniin dostojevskiläisen huimauksen, leirin todellisuuden. Tämä ulottuvuus on uutta suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rakkaus, viha, kuolema, katoavuus

Näkökulmien vaihtuessa käy ilmi, että romaanin keskeinen marttyyri ei mennytkään kohtaloonsa Lonkasen petoksesta. Oli myös toisia tekijöitä, mutta syitä: veljesviha, ”omien” kateus, kilpailu naisesta.

Yksilöllinen rakkaus ja viha – sekä viimein yksilön suhde kuolemaan ja katovaisuuteen – ovat niitä tekijöitä, jotka lakkaamatta murtavat aukkoja Salaman henkilöiden aatteelliseen varustukseen. Ne ovat voimia, joita yhteiskuntateoriat eivät selitä. Kirjallisuus kertoo niistä.

On tyypillistä, että Lonkasen tunnustus päättyy kuolevan miehen ylistykseen ruumiilliselle rakkaudelle. Nainen voi tuoda valon ennen lopullista pimeyttä. Mutta – niin kuin usein Salamalla – seksuaalisuus on myös voima, joka kehittää vihaa ja hävittää ihmisten välisen solidaarisuuden. Maija Salminen samastaa monologissaan huoruuden ja petturuuden.

Niin kuin rakkaus myös sukutunne on kaksisuuntainen voima. Salaman kirjasta kasvaa Salmisen suvun saaga, täynnä niin matalamielisyyttä kuin yhteyttä ja lämpöä luovia tekoja.

Viimeinen puheenvuoro on kuitenkin kuolemalla. Sukupuu karistaa lehtiään, Pispala muuttuu, ihmiset tasaantuvat. Siinä näkijä missä tekijä on hautajaisten kirja. Niistä se alkaa ja niihin se miltei päättyy.

Ja myös valoon kääntyvien viimeisten sivujen kokija, alaikäinen poika, varttuu jatkosodan rintamilta kärrättyjen ruumiiden hajussa.

Muuttolintujen huvikumpu

”Hän ajatteli elämäänsä eteenpäin” – siinä romaanin viimeiset sanat. Nuori Harri Salminen on selvinnyt pahimmasta ja katselee Pispalastaan järven ulapalle.

Sitä ennen hän on jo nähnyt ja tehnyt paljon. Seinän takaa hän on kuullut suunnitelmia tihutöistä. Hän on menettänyt puhekykynsä kuukausiksi nähdessään miten sotapoliisit rääkkäävät hänen isoisäänsä. Hän on nähnyt huoruutta ja petturuutta. Hän on myös tehnyt sitä mitä on nähnyt. 

Harrin kasvun kuva sijoittuu maalle. Näin Salama tuo esiin pispalalaisten – ”muuttolintujen” – siteet agraariseen menneisyyteen. Kertomus Keski-Suomen pitäjästä on rustiikin karkea. Alkuperäinen seksuaalisuus nousee esiin, kun kaupungin tiheä sosiaalinen verkko hellittää.

Nämä ihmiset ovat luonnon ja kaupungin rajalta. Pispalassa he muistelevat onnen vuosia maalla. Maalla he näkevät Pispalansa kangastavan ihanana huvikumpuna. Tällä rajalta ponnistaa myös nuori Salminen.

Mitä Harrista tuli? Kirjailijan äiti on hyvillään siitä, että ”meikäläisissäkin” on kuuluisuuksia. Mutta hän epäilee pojan epäileväisyyttä. Poika on noske, ellei vielä pahempaa, äiti päättelee. Äiti ihmettelee ihmistä, jolla ei ole poliittista kiinnekohtaa.

Idealismia ja yhteisvastuuta ovat monet muut – aivan vastakkaisessakin leirissä – vaatineet Salamalta. Sitä he eivät ole saaneet. Mitä järvelle katsova pikkupoika löysi elämästään?

Tämä kirja on Salaman vastaus. Siinä näkijä missä tekijä.

Kekkosia, Leinoja, Väätäisiä, Nurmia

Salaman romaanin rakenne on harvinainen: minämuotoisten, joskus dramatisoituvien monologien kimppu. Ensimmäisen persoonan kerronta on tosin keino, jota kirjallisuudessa on käytetty kauan, ja aina silloin, kun on haluttu vakuuttaa lukija kerrotun todellisuudesta.

Mutta mikään pinnallinen dokumentti Salaman kirja ei ole. Siinä ei ole riviäkään nauhurirealismia, latteaa autenttisuutta. Kertojien esitys on muokattua, keskittäen valittua puhetta. Mutta osoittelua siinä ei ole – ainoana poikkeuksena joidenkin henkilöiden nimet. Salama on varmaan tahtonut sanoa, että nämä ovat tärkeitä suomalaisia, kun hän on ristinyt heidät Kekkosiksi, Väätäisiksi, Leinoiksi. Paavo Nurmikin on mukana.

En tunne toista teosta, jossa näin useita kertojia ja kertomuksia olisi asetettu sivuamaan, leikkaamaan ja vastustamaan toisiaan näin vakuuttavin tuloksin. Ja kirjailija – ennen niin subjektiivinen Harri Salminen – on yksi joukosta. Salama on kääntymässä eroon itsekeskeisyydestä. Viha ei ole enää hänen tärkein käyttövoimansa, vaan myötäeläminen. Näin syntyy kertakaikkinen maailma, osa meidän elämäämme, tätä yhteiskuntaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi