Hans Selo: Diiva

Hans Selo: Diiva. WSOY 1970.

”En tiedä suomeksi koskaan lukeneeni alkuperäistä proosaa, joka eräiltä tyylin intensiteetin piirteiltään olisi verrattavissa Selon liioittelematta nerokkaaseen, vain harvoin hiuksenhienosti yliampuvaan, raivokkaan hybriksen kannattelemaan paatokseen.”

Harry Forsblom, Helsingin Sanomat 6.12.1970

Monitahoisesta yritteliäisyydestään huolimatta hieman hapuilevassa vaiheessa olevaan, päämääriään ja jopa olemassaolonsa oikeutusta kyselevään ”kaunokirjalliseen” proosaamme Hans Selon esikoisromaani Diiva putoaa kuin meteori vieraalta planeetalta. Proustin, Simonin, Volter Kilven ja eräiden vielä dramaattisempien nimien mainitseminen sensaationkäryisessä julkisuudessa on pannut odottamaan Diivasta jotakin poikkeuksellisen kulinaarista lisää kirjallisuuteemme, ja myös kirjallisuuden teemoihin tietyssä suhteessa olevaan henkilömytologiaan, jonka varhempia vaiheita tarkastelin äskettäin 60-lukulaisten "renttukirjailijoitten" tilinpäätöksen, Jorma Ojaharjun Amokin yhteydessä.

Ojaharjun klaani kannattaa mainita vertauskohtana, koska Selon tapauksessa ja roolissa on kysymys samantapaisesta naamioleikistä, yhteiskunnallisesta testistä, ja itse kirjassa naamioiden riisumisesta. Mutta yhtäläisyyttä ei kannata viedä pitemmälle kuin toteamukseen, että "keikarikirjailijan" on synnyttänyt sama kieroutuneesti meritokraattinen yhteiskunta kuin "renttukirjailijankin". Selon psykoanalyyttis-yhteiskunnallis-eksistentiaalinen oireryhmä ei yleiseltä rakenteeltaan ole aivan eksklusiivinen – paitsi puhtaaksi viljellyssä uhmakkuudessaan – vaan päinvastoin prometeolaisessa mielessä yleisinhimillinen, mitä erilaisimpiin ja eritasoisimpiin ihmiskohtaloihin suorasti tai epäsuorasti vertautuva.

Pelkästä elitismistä ei siis lainkaan ole kysymys, vaikka siltä helposti näyttäisikin, varsinkin kun itse "sairaskertomuksen" rakentuminen ja naamioleikin romaanitekninen toteutus on ainutlaatuinen, häikäisevä. En tiedä suomeksi koskaan lukeneeni alkuperäistä proosaa, joka eräiltä tyylin intensiteetin piirteiltään olisi verrattavissa Selon liioittelematta nerokkaaseen, vain harvoin hiuksenhienosti yliampuvaan, raivokkaan hybriksen kannattelemaan paatokseen. Tämä vaikuttaakin ainoalta mahdolliselta tyyliratkaisulta ”suuruudenhullua” tematiikkaa edistämään ja orgaanisesti rakentamaan, varsinkin kun ironiakertoimet ja kielenhajoitusmekanismit kuitenkin tekevät tästä pikemminkin underground- kuin eliittikirjallisuutta.

Diiva on siis avainromaani. Avaimeen sopivia lukkoja on monta sisäkkäin ja päällekkäin: individuaalis-eksistentiaalisia, moraalisia ja yhteiskunnallisia. On oltava varovainen, kun lähtee pohtimaan tämän näennäisesti varsin nihilistisen kirjan ideologiaa tai moraalia ja varsinkin sen mahdollista "poliittista" sijoittumista – mistä pohdinnasta eräässä yliopistollisessa seminaarissa äskettäin vieraillessani sain varsin tyrmistyttävästi vulgaarimarxilaisia kokemuksia. Ymmärtämättömällä lukemisella kirjan käsittää helposti aivan päin honkia. Selon kompromisseihin taipumaton nietzscheläis-heideggeriläinen syväluotaus saattaa näyttäytyä pinnallisena fasismina tai hedonismina, vaikka todellisuudessa hän näitten mainittujen filosofien tapaan katselee maailmaa niin pohjaan saakka, että perimmäisten kysymysten lopullinen autius alkaa paljastua – joudutaan hyvän ja pahan tuolle puolen, missä vastakohdat sulautuvat toisiinsa, rakkaus muuttuu vihaksi ja itku nauruksi, ylhäinen alhaiseksi, synti armoksi, osallistuminen välinpitämättömyydeksi, hellyys kylmyydeksi ja elämä kuolemaksi. Niin myöskin tietysti päinvastoin.

Avain- tai kehitysromaanissa on yleensä kysymys arvojen etsinnästä. Diivan päähenkilön Kai Terhon kohdalla näin on laita vain käänteisessä mielessä, sillä hänelle itselleen ovat positiiviset arvot jo varhain menettäneet merkityksensä. Hänen maailmankuvansa on särkynyt ja motiivina on enää kosto – myös yhteiskunnallisen vääryyden kosto, mikä tosiseikka rakenteellisissa ja ironisissa yhteyksissään keikauttaa monet "Diivan" näennäisesti destruktiiviset ja taantumukselliset asenteet yleisemmin vastakohdikseen. Diivan moraali on sen rakenne kokonaisuudessaan, äänenpainoja ja kiehtovan omituisesti luovia, ”kantaaottavia” sananvalintoja myöten tulkittuna.

Eräässä hieman pinnallisessa mielessä Kai Terhon kostosuunnitelman motiivina on freudilais-yhteiskunnallinen kapina auktoriteetteja vastaan, laajakantoisemmassa mielessä prometeolainen uhma jumalia kohtaan; tämän vuoksi Terho kaikki nöyryytyksensä koettuaan ja idealisminsa varhain kadotettuaan haluaa kyynisesti tehdä itsestään kiistattoman auktoriteetin ja jumalan, tosin käänteisessä narrin hahmossa. Yhteiskunta on hylkinyt työväenluokasta lähtenyttä lahjakasta Terhoa, joka mihinkään kaavamaisiin järjestelmiin sopeutumattomana on aina joutunut luokitelluksi epäkelpojen joukkoon. Hänen isänsä, johon hänellä on äidistä kilpaileva arvovaltakaunainen freudilainen suhde, on pannut hänet sorvarin oppiin, mutta minuutensa ongelmiin keskittynyt kompleksinen Kai ei jaksa syventyä edes työkalujen nimiin. Armeijasta typeriin älykkyystesteihin hajanaisesti vastannut Kai passitetaan mielisairaalaan, missä hänen diagnoosikseen merkitään dementia praecox – "nuoruuden tylsämielisyys". Isä on tyytyväinen saatuaan yhteiskunnan virallisesti nujertamaan poikansa, jolloin tehtävä kirpoaa hänen omilta harteiltaan.

Mielisairaalaan joutumisen sähköshokki avaa lopullisesti Kain silmät; tai sulkee ne hänen aikaisemmin ajattelemiltaan "normaaleilta" vaihtoehdoilta. Nythän hän ei enää ole normaali; hänellä on siitä paperit. Hän tajuaa, että yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa, että meritokratian keskinkertaiset edustajat tulevat aina tarjoamaan hänelle vain narrin osaa, koska hän ei suostu mukaan heidän peleihinsä. Myös viheliäistä koulutustaan vastaavan riistetyn työnteon tämän yhteiskunnan ehdoilla hän katsoo nöyryyttäväksi. Ylilahjakkaasta ja siksi sopeutumattomasta Kaista ei ole mihinkään – aivan kuten hänen isänsä oli ennustanutkin. Hän voisi yhtä hyvin olla debiili, jollaisten parissa hän viettää aikaansa sairaalan surkeilla iltalomilla, groteskeissa latotansseissa ja urheilukilpailuissa. Niiden kuvausten lähes fasistisessa, mutta huomattakoon: ambivalentissa – ihmishalveksunnassa Selo paljastaa koko katkeruutensa, jonka hän myöhemmin projisioi ”normaalien” yhteiskuntaan.

Kai tunnustaa tappionsa mutta päättää kääntää sen voitokseen, näennäiseksi, sillä mitään todellista voittoa maailmassa ei enää hänelle olekaan, koska tietoisuuden krematorion ahnas tulikieli muistuttaa itsestään joka hetki estäen rikkeettömän eläytymisen. Menneisyyden alkuperäisten pettymysten, desilluusion, peruuttamattomuutta ei mikään  voi muuttaa muuksi. "Silmät eivät voi olla takertumatta kyyneliin, sillä ne eivät voi hyväksyä edessään olevaa maisemaa ehjänä. Ei, koska todellisuudessa se on särkynyt – särkynyt ja särkynyt, vaikka toivon palapeli yrittää koota sitä epätoivoisesti." Edes oikea rakkaus ei voi eikä saa tulla häiritsemään tätä luopumista – paritella kyllä voi – sillä naisen syliin lohduttautuminen on liian viheliäinen korvaus maailmanjärjestyksen epäoikeudenmukaisuudesta, joka on paljastunut jo lapsena humalaisen isän nyrkiniskujen sadellessa. Vain kosto merkitsee enää mitään, ja vain uni on ehjää todellisuutta Kai Terhon mielen subjektiivisessa särkyneessä "kärsimysten yhteiskunnassa", joka sivuuttaa inhoten päivälehtien tolkuttavat otsikot ja ihmisten änkyttävät puheet. Kaikki kääntyköön vastakohdakseen, hävitköön inhimillisyys hänestäkin.

Kai Terho haluaa todella ruveta siksi narriksi, jona häntä on pidetty. Samalla hän haluaa saada oikeutuksen menneisyydelleen. Tosiasiassa hän ei kuitenkaan itse valitse osaansa vaan osa on jo kauan sitten merkinnyt hänet miehekseen. Mutta vasta mielisairaalassa hän tavallaan kuolee lopullisesti; ihminen, toukka, menehtyy ja siitä kuoriutuu kärsimysten perhonen, jonka eräät tunteet ovat kuolleet.

Kävellessään loputtomiin mielisairaalan puiston hiekkakäytäviä Kailla on yllään yksi jonkun parempiosaisen käsittämättömässä huumorintajussaan potilaille lahjoittamista juhlapuvuista, frakki kiiltonahkakenkineen, silinterihattuineen ja kävelykeppeineen. Miettiessään minuutensa ongelmaa, ”kysymystensä paisutuskuplaa”, jollaiseksi hiekkakäytäviltä nouseva pölypilvi loisteliaasti aineellistuu Selon tematiikassa, hän ajattelee mm. promootiokulkuetta, jonka osanottajat ovat pukeutuneet samoin kuin hän tuossa paikassa. Inhimillisten arvojärjestysten koko skaala käväisee hänen sisällään ja kääntyy nurin. Millään ei enää ole mitään väliä, paitsi ehkä pilailulla noitten arvojen kustannuksella. Ja tietysti kylmällä nautinnolla. Kai Terhon kärsimyskupla puhkeaa, keikari, diiva syntyy.

Sillä Kai päättää nyt näennäisesti samastua tämän yhteiskunnan arvoihin, tai oikeastaan nousta skaalassa niiden yläpuolelle, ambivalenttiin asemaan; ruveta ylimykselliseksi keikariksi, jolle kunnon ihmiset syvään kumartavat, koska pelkäävät ja vieroksuvat sellaista. Hänen kuvankaunis ulkonäkönsä, perhosen hahmonsa, helpottaa rooliin paneutumista. Se saa tavoitellut naisetkin ”huohahtamaan orgasmissaan”, koska he eivät tiedä olevansa tekemisissä emotionaalisen vainajan kanssa. Hämmästettyään sairaalan ylilääkärin käsittämättömillä kirjallisilla harjoituksillaan Kai varmistuu roolinsa toisesta puolesta – älykkyytensä hyväksikäytöstä ”kunnon ihmisten” keskinkertaisen arvostelukyvyn ylitse menevällä tavalla. Hänestä tulee keikarikirjailija, etuoikeutettu narri, joka muuttaa älykkyyden normit mieleisikseen.

Tämän jälkeen kaikki on selvää johdatusta. Kai hakeutuu taiteellisiin ”plutokraattisen proletariaatin” osakulttuurin piireihin, syötiksi kuin huora. Pian hänet keksitään ja hyväksytään jäseneksi tuohon maailmanlopun maalareitten irstaaseen ja nautinnonhimoiseen joukkoon. Hän alkaa saada vaikutusvaltaa, käyttää naisia kuin hullu. Kukaan ei tiedä eikä välitä hänen menneisyydestään. Mutta vielä yksi tekijä puuttuu hänen kostostaan – nainen, joka varmistaa hänen statuksensa. Kyseeseen ei kuitenkaan saa tulla mikä tahansa typerä nuori tyttö, joka saattaisi turmella hänen kostoaikeensa. Nuorilta tytöiltä hän kieltää kupeittensa krematorionlämpöisen hehkuun, sillä hän ei tavoittele enää tyydyttävää orgasmia vaan masokistisen ja monitahoisen kostonsa mukaista reifikaationluontoista mekaanisuutta, "julkeaa pillua". Hänen "oikean" naisensa on oltava kuin toisesta maailmasta, kuin unikuva, koska Kai ei itsekään enää ole joka suhteessa elävä. Kuuluisa, vanheneva, rikas näyttelijätär Laura, "jonka ympärillä vallitsee satupikkulintujen taukoamaton viserrys", on riittävän mielikuvituksellinen eksistentiaalinen sovitus tavallaan myös hänen vastapoolinsa, koska suhde nuoren Kain kanssa merkitsee Laurallekin metamorfoosia, uudestisyntymistä. Näyttelijä tapaa toisen yhtä hellyttävän: auguri puhaltaa henkiin tuhkaksi palaneen feniks-linnun. Kai Terho voi ryhtyä kirjoittamaan kirjaansa.

Kaiken tämän temaattisen aineksen esittäminen näin yksinkertaistavalla tavalla tekee karkeaa vääryyttä Selon menneisyyteen kurkottavalle, aikatasoja taitavasti lomittavalle, lyriikan keinoja kuten taistoa [toistoa] käyttävälle tihentyneelle kerronnalle, jossa diivaroolin fatalistinen välttämättömyys korostuu ja monomaaninen itse-erittely luo ironista vastapainoa kutsumustietoiselle hybrikselle. Sanoin edellä, että Kai Terho päätti luoda uudelleen älykkyyden normit jouduttuaan kerran niitten uhriksi. Tämän hän tekee kirjailijana, mikä näkyy koukeroisessa ja tahallisesti äärimmäisen ylivireisessä camp- tai underground-tyylissä, joka tulee varmasti monelle osoittautumaan käsittämättömäksi, vaikka se koko ajan palveleekin Kai Terhon alemmuudentuntoisen hybriksen ylläpitämistä, samalla kun alter ego Selo verbaalisella tasolla yltää sellaiseen nautinnolliseen ja lyyriseen orgasmiin, jonka Terho fyysisellä tasolla kieltää itseltään. Ei vain älyllinen erittely onnistu, vaan myös luonnon- ja kaupunkikuvaukset ovat huikeita.

Tyyli välittää aistillisen, vitaalisen mutta samalla harsomaisen, kuin pitsinnypläykseksi päärmetyn unikuvan elämästä, johon Terho–Selo on muuten ikiajoiksi menettänyt reaalisen otteen. Sen avulla hän muuttaa todellisuuden mielensä mukaiseksi, kuten hän oli päättänyt, päästäkseen eroon epävarmuudestaan sellaisen keskinkertaisen selkeyden edessä, jonka avulla hänet oli ennen lannistettu. Kaikesta proosaamme paljossa hallinneesta puisevasta realismista ja ulkokohtaisesta behaviorismista, yleensä tavalla tai toisella "positivistisesta kerronnasta" Selon kuumeinen, pitkäpoljentoisesti lyyrinen paatos poikkeaa täydellisesti. Kielen rytmitys ja tilanteitten käsittely tuo mieleen Claude Simonin, todellisuuden sisimmän luonteen uneen painuva hakeminen tosiaankin vaikka Proustin. Selo tekee valtavasti uudissanoja. Kielellisen ironian avulla hän osoittaa Kai Terhon maailman rikkoutuneeksi, kyynelvälkkeiseksi, mielivaltaiseksi, ja kokoaa sen uudelleen todellisemmaksi kuin todellisuus itse. Sillä vaikka eheyden kokemus onkin saavuttamattomissa, se on paperilla mahdollista. Teksti selittää ja kostaa maailman vajavuuden.

Vahinko, että Kain ja hänen lopullisen sovitushahmonsa Lauran suhde Diivan lopullisessa versiossa jää varsin epätäydelliseksi. Nyt Kain ja Lauran keskinen kärsimyksen logiikan pohtiminen jää vähemmälle kuin näkemässäni käsikirjoituksessa. Miltei pois haipuvaa Lauraa tärkeämmäksi Kain vastahahmoksi kohoaa tämän mielisairaalaystävä Martti. Tämä jäljittelee Kain kyynisyyttä mutta ei käsitä mitään sen pohjattomuudesta. Martti kehittää Kaihin nähden sadomasokistisen auktoriteettisuhteen ja yrittää hänkin puolestaan latistaa Kain itsenäisyyspyrkimyksen. Siihen hän kuitenkin on liian heikko persoonallisuus: onhan hänen vaatimattomana "kostonaan" vain postinkuljettajan enemmän tai vähemmän porvarillinen ammatti. Selo kuvaa varmaankin toistakymmentä kertaa eri perspektiiveistä Martin yhteiskunnallisen onnistumisen symbolia, naurettavaa virkapolkupyörää eli "räminärattaistoa", haluten näin osoittaa, että hän oma kostonsa – keikarikirjailijan ja irstailijan rooli – tulee olemaan suurisuuntaisempi. Todellisuudessa hän kaiken näennäisen hedonisminsa keskellä vihaa omaa peruuttamatonta kylmyyttään, joten kirjan loppukappale on käsittävä voimakkaasti ironiseksi:

"Samppanjaa ja jälleen samppanjaa; muotioikkuja ja ulkomaanmatkoja, purjehduskausia ja hiihtohissejä, tyrpeitä pelikasinolta, bridge-iltoja, tuossa toivottomassa ikävystymisessä, mikään ei maistu; oi elämäni, syökse syntiset kasvosi, häpykielesi huuhtoutuakseni maailmani syntisessä virrassa. Oi tee minut syntiseksi, riennä minuun oi elämä, mutta älä jätä minua välinpitämättömäksi."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi