Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha

”Kadotettu puutarha kuuluu suurten suomalaisten kulttuuriromaanien sarjaan”

Pekka Tarkka, Helsingin Sanomat 8.8.1995

Helvi Hämäläinen toi Kadotetun puutarhan käsikirjoituksen kustantajalleen. Teos oli jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle, joka oli sensuroitunakin herättänyt suurta mielenkuohua ja närkästystä Suomen säätyläisten keskuudessa.

Kustantaja ei julkaissut jatko-osaa, jossa näkyivät samat sivistyneistön hahmot kuin Säädyllisessä murhenäytelmässä. Uudessa kirjassa oli lisäksi aineksia, jotka viittasivat arkkipiispa Erkki Kailan ja kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgrenin yllättävään avioliittoon.

Kaikki hälisivät, kun 77-vuotias arkkipiispa ja 58-vuotias kirjallisten salonkien kuningatar menivät naimisiin. Romaani ottaa etäisyyttä juoruilevaan uteliaisuuteen.

Tohtori pohtii julkisuuden henkilöiden asemaa sensaatioita rakastavana aikana: "Julkisuus oli kuin raskas kultanaamio, jonka alla kärsivä ihmisliha eli."

Romaanin kertoja jatkaa skandaalinnälkäisen ajan kritiikkiä. Yleisö rakasti joutavuuksia. Se tiesi, minkälaista hattua aviomies piti ongella. Lehdet kertoivat, että hänen puolisonsa oli mieltynyt piparjuurikastikkeeseen.

Hämäläinen antoi korvapuustin niille, jotka juoruilivat iäkkään parin sänkykamariasioista. Hän kehitti vanhan ruhtinaan ja hänen henkistyneen vaimonsa tarinasta suuren kärsimysnäytelmän ja lemmenkuolon, täyttä oopperaa.

Romaani oli tarkoitettu niille, jotka banalisoivat elämää. Hämäläinen nosti elämän romanttisen taiteen korkeuksiin.

Kadonnut puutarha on suomalaisen kirjallisuuden artistisimpia romaaneja. Se sisältää tunteen ja intohimon draamaa, mutta tapahtumat hidastelevat. Hämäläinen on säveltänyt sen täyteen johtoaiheita ja pakottaa lukijan kuuntelemaan proosan musiikkia.

Johtoaiheista puhutaan kun kuvataan Wagnerin oopperoita. Henkilö, esine, tunne, ajatus luonnehditaan toistuvan ja selväpiirteisen motiivin avulla. Ne seuraavat kohdettaan kiinteästi, vihjaavat tai toimivat airueina.

Hämäläinen käyttää johtoaiheita henkilökuvauksen välineenä samaan tapaan kuin Thomas Mann Tonio Krögerissä.

Professorinrouva Elisabetin ikuinen neidonsielu erittää hillityn viehätyksen helmiäistä. Hänen ihollaan on vadelmanlehden hopeanukka, hänen kasvoillaan mansikanhaituvaa. Käsivarsiin on sirottunut kullanruskeita luomia kuin peipon munan täpliä. Hänen tukkansa on hunajanpunainen hiuskypärä, pyhimyskehä.

Tohtorin iho on paperia, hänen äänensäkin kahahtaa kuivana. Hänen ohimokuopassaan on suonten sinisenä tikuttava läikkä. Mielenliikutuksen hetkellä hänen silmäluomensa lehahtavat punaisiksi. Sormenpäät ovat kylmät ja litteät, kynnessä on pieni halkeama.

Kynnet henkilökuvauksen välineenä! Villi, barbaarinen ja samalla äärimmäisen henkistynyt Naimi, jonka kasvojen kellervä iho vääntyy poimuille kuin kukan juuret, käyttää syklaaminväristä kynsilakkaa. Pappilakulttuurin miljöössä se on intohimon fermaatti.

Hänen rakastajansa Arturin viinapöhö tuo mieleen kauppamatkustajan. Käsiään hoitaessaan Artur ottaa orvokin värisellä sametilla lepäävät välineet ja pitelee jokaista kynttään kuin se olisi varoen määrättyyn muotoon saatettava timantti.

Sota tuhoaa kaksikin puutarhaa. Arturin kannakselainen koti, dekadentin maalaishienostuksen taideteos, häviää tykistökeskityksessä. Tohtorin ja Elisabetin huvila jää Porkkalan vuokra-alueelle.

Kirkkonummelaisen huvilan kuvaus on kadonneen ajan muistomerkki. Vintinportaiden narahtelu, auringonpaahtamien lattialautojen tuoksu, veden lämmin noruminen puutarhakannusta multaan, huolella hoidetut perennat ja järvi lavasteiden sinisenä silmänä ovat Elisabetin ja Tohtorin täydellinen näyttämö.

Tämän miljöön johtoaiheita ovat lakan peittämät esineet, kuultavan vahakerroksen suojaama mesi tai hedelmä, ulkoisilta ääniltä suojaava vanu.

Koteloitunutta elämää hallitsevat pienipiirteisen ankarat moraalikoodit ja elämänvalhe. Tunteita ei näytetä - Elisabetin ilmaisuja suurimmankin hädän hetkellä ovat "olen hiukan yllättynyt", "olen jonkin verran hälyttynyt". Suru pojan kaatumisesta muunnetaan isänmaallisuuden avulla yhteiskunnan ja valtion energiaksi.

Sodan raaka murhenäytelmä irrottaa uuden sukupolven säätyläiselämän idyllistä. Nuoret ottavat omistukseensa maailman tietämättä mitään hiljaisten henkisten tekojen todellisuudesta, sävelestä joka syntyy korkeimman tason instrumenteista.

Tohtori inhoaa uuden aikakauden sanoja, joista tulee yleistä kulutustavaraa. Niillä ei ole yksilöllisen ajatuksen katetta. Ne ovat liian monien ihmissuiden limasta niljaisia.

Sota tuo syntisen naisen Elisabetin ja Tohtorin taloon. Vanhan pappilan kalusteiden keskelle tunkeutuvat halpa kosmetiikka ja veneeriset taudit. Poliisin piiska-auto pysähtyy töölöläiskodin ovelle.

Kadonnut puutarha jatkaa Säädyllisen murhenäytelmän aloittamaa henkistyneen elämän ja intohimojen maailman vastakkainasettelua.

Artur edustaa groteskia lihallista todellisuutta. Hän on melkoinen irvikuva.

Hänen hylkäämänsä Naimi on myös intohimojen maailman osakas. Uudessa suhteessaan hän jännittää uhrautumisen ja uhraamisen, rakkauden ja kuoleman voimat äärimmilleen.

Tohtori on kerran horjahtanut siveellisen järjestyksen tieltä. Hänen moraalisen hairahduksensa hedelmä, "ruusunpunaisen tunteen aarre", on läsnä kaiken aikaa. Laittomasta rakkaudesta syntynyt neito elää ja kuihtuu hänen kodissaan ristiriitoja tuottaen.

Romaanin ihmisistä monumentaalisimmaksi nousee Elisabet, säilyttävä voima tunnottoman mielivallan aikana. Hänen vaatimaton valonsa lämmittää barbarian keskellä.

Kadonnut puutarha kuuluu suurten suomalaisten kulttuuriromaanien sarjaan ja tuo mieleen toisen teoksen, joka sekin julkaistiin paljon syntyhetkeään myöhemmin, Maria Jotunin Huojuvan talon.

Hämäläisen Elisabetin olosuhteet ovat helpommat kuin Jotunin sivistyneistöromaanin perhehelvetissä. Ihmisenä hän on sovinnaisempi kuin Jotunin Lea Markku.

Häntä voi verrata myös kirjallisuutemme suureen Elisabetiin, Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin sankarittareen. Mutta Järnefeltin äitihahmon syvä usko hänestä puuttuu. Hämäläinen käyttää hänestä laatusanaa "pikkukristillinen".

Hämäläisen kertojanvoitto on nimenomaan Elisabetin hahmon kauniisti toteutettu kaksinaisuus.

Hänen pitkälle viety henkisyytensä on piilevää sokeutta, jään peittämää kyvyttömyyttä. Hänen tunnussävelmänsä - Paimentytön sunnuntai! - saa rinnalleen toistuvat epiteetit "epäaito" ja "teennäinen".

Mutta samaan aikaan hänen vaalimansa maailma kehittää kaunista elämää. Hämäläisen romaani on kaikessa kriittisyydessään ylistys Elisabetin sydämelle, kulttuurin kantovoimalle.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi