Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

”Säädyllisestä murhenäytelmästä jää mieleen kirpeä esteettinen aroomi ja tuoksu, hurmion ja tuhkan maku, vaikutelma naissydämen rikkaista mahdollisuuksista ja hiljaisesta tuhoutumisesta.”

Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 20.4.1941

Ne kolme vuotta, jotka Helvi Hämäläinen on vaiennut julkaistuaan viimeksi hehkuvan näkemysvoimaisen pienen proosarunoelman Kylä palaa, eivät ole menneet hukkaan. Hänestä on juuri tänä myrskyisenä välikautena ehtinyt tulla arvostettu nimi Ruotsissa. Mutta hän on kulkenut eteenpäin tietään sisäisessäkin mielessä. Uusi teos, jättiläiskokoinen romaani todistaa saman kuumeisen kehitystapahtuman jatkumisesta, joka alkoi leimata tämän nuoren kirjailijan tuotantoa kolmikymmenluvun lopulla. Uusi romaani vetoaa erittäin voimakkaalla tavalla lukevan yleisön ja arvostelijoiden tarkkaavaisuuteen, kutsuu meidät ottamaan osaa erittäin kunnianhimoiseen taiteelliseen ponnistukseen.

Tämän romaanin nimi on erinomainen, suorastaan klassilliselta soinnahtava. Joku Balzac tai Flaubert, joku Dreiser, kuka hyvänsä suuri tapainkuvaaja ja sielunanatomi olisi tyydytystä tuntien kirjoittanut sen romaanikäsikirjoituksensa kansilehdelle. Meidän sopii odottaa, että tuon nimen taakse kätkeytyy suomalaisiin puitteisiin sijoitettuna jotakin samansuuntaista, mille nuo kuuluisat mestarit ovat antaneet teoksissaan muodon.

Säädyllinen murhenäytelmä on sivistyneistökuvaus. Sen tapahtumat sijoittuvat osaksi helsinkiläiseen kulttuurikotiin, osaksi kannakselaiseen huvilaan. Edellisellä näkymöllä tapaamme keski-ikäisen arkeologi-tohtorin, hänen vaimonsa Elisabetin ja heidän kasvuvuosiaan elävät poikansa. Aiheena murhenäytelmään, johon romaanin nimi viittaa, on elämys, johon tohtori antautuu naapuritalossa asuvan palvelustytön kanssa. Ihastus johtaa kesäympäristössä tekoon, ja sen päätöksenä on lapsen syntyminen ja tytön kuolema. Elisabet ottaa lapsen hoivaansa.

Romaanin jälkimmäisellä näkymöllä tutustumme vanhaan hienoon leskirouvaan ja hänen poikaansa Arturiin, omituiseen tyyppiin, joka on joskus ennen maailmansotaa valmistunut metsänhoitajaksi, mutta nähtävästi sen jälkeen elänyt äitinsä luona tekemättä työtä, hoidellen kukkia ja juopotellen. Hänen vaimonsa Naimi, tohtorin sisar, kirjallisuusarvostelija, on kaksikymmentä vuotta sitten lähtenyt miehensä luota tämän tehtyä ensimmäisen syrjähypyn avioliiton aikana.

Tohtorin murhenäytelmän alkaessa, sen välillisestä vaikutuksesta Naimi palaa miehensä luokse. Arturin ja molempien häntä palvovien vanhojen naisten rauhatonta yhteiselämää seurataan äidin kuolemaan saakka.

Helvi Hämäläinen on epäilemättä niitä kirjailijoita, joiden elämäntulkinnassa eroottisuus on hallitseva, kaikki värittävä mahti. Tämä antaakin tiettyä persoonallista eheyttä ja johtavaa viivaa hänen tuotannolleen, jossa omaksi eletyn aineksen rinnalla on ollut sekä tyylisävyjen että aihevalinnan keskipakoisuutta ja nuorekasta kuvitteellisuutta.

Helvi Hämäläisen tapaan asennoituneet kirjailijat antavat helposti Erokselle yksipuolisen merkityksen sikäli, että vievät kirjaan vain sen näkyvimmät, paljaimmat tunne- ja tunnelmailmaisut. Niinpä se kylläisen raskas eroottinen kasvitarhailma, joka läikehtii halki Säädyllisen murhenäytelmän viidensadan sivun, koettelee väliin lujasti lukijan älyllistä kärsivällisyyttä. Ovatko nämä eksklusiiviset kulttuuri-ihmiset, joiden elämää hallitseva sievistelty tunne tulee julki alituisina käsi- ja otsasuudelmina, todella suomalaista sivistyneistöä? Helsingin-näkymien ja vuosiluku-mainintojen uhalla he voisivat olla kotoisin jostain [Louis] Bromfieldin – varhaisromaanista!

Vertauskohta osoittaa, että Helvi Hämäläisen rakkauskuvaus ei kuitenkaan nyt ole yhtä uhittelevan vitaalista kuin väliin ennen, ei, se on määrätietoisen tyyliteltyä, hienostettua, voipa sanoa korkeakirjallista. Sieluntyylin merkillinen kosmopoliittisuus tekee Säädyllisestä murhenäytelmästä meidän oloissamme totisesti harvinaisen kirjallisen ylellisyyden.

Tähän piirteeseen liittyy läheisesti se, että nämä sivistyneistön edustajat on nähty kirjailijan puolelta syrjästäkatsojan silmin, intohimoisen artistisesti ja vailla myötätuntoa. Romaanin ironinen nimihän viittaa siihen, että kirjailijan suhtautuminen heihin on enemmän tai vähemmän satiirinen.

Säädyllisen murhenäytelmän ihmiskuvaus on parasta naisten kohdalla. Etenkin hyvinkasvatettu Elisabet, jonka luonteenpiirteenä on ”säilöä” kaikki voimakkaat järkytykset ”vanulla pehmustetun” viehkeän elämäntyylin rajoihin, on havainnollistettu häikäisevällä naisellisella ilkeydellä.

Naimin samalla kertaa intohimoinen ja ylen henkistynyt, ulkonaisesti ruma olemus alkaa romaanin edistyessä säteillä traagillista loistoa. Hänen toivoton rakkautensa Arturin kaltaiseen jumalankuvaan on voimakasryytistä dekadenttia romantiikkaa (Bromfield), mutta lukijan silmäkalvoon tämä henkilö ”espanjalaisessa” tummuudessaan varmasti syöpyy. Hänen kohdallaan on kirjailijan sanonnassa erottavinaan myötätunnonkin elävän väreilyn.

Puolittain kunnioittava, puolittain kylmän tarkkaileva eläytyminen leimaa kirjailijan suhtautumista Arturin äitiin, jonka vanhuskuvassa on sekä hienoja että groteskeja piirteitä. Hänen kuolemansa kuvaus, jossa vanhan naisen ivallinen skepsis ja kaikkivaltaava rakkaus miesvainajaa kohtaan tulevat syvällisesti julki, on romaanin mieleenpainuvimpia kohtia.

Helvi Hämäläisen mieshahmoista on vaikea sanoa yhtä hyvää. Tohtorin ihastus palvelustyttöön ei vaikuta sen enempää intohimon, aistillisuuden kuin tunteenkaan sanelemalta – vilkutellessaan romaanin alussa peilillä naapuritalon ikkunaan hän on yksinkertaisesti hassahtava.

Se antiikinhohtoinen ”persoonaton” ilo, jota tohtori etsii palvelustytön jumalatarhahmosta ”henkisen” vastapainoksi, on näin kuvattuna pelkkää teoriaa – lainausmerkitettyjä sanoja kirjailija onkin käyttänyt aivan ulkokohtaisesti Lawrencelta opitussa merkityksessä. Tämä rakasteleva tohtori on lyhyesti sanottuna aivokummitus, ja samaa on sanottava utuisesta palvelustytöstäkin. Tohtorin ”lankeemus” on tietenkin mahdollinen, mutta näin rusohohteisena se ei ole näyttäytynyt hänen aivoissaan!

Romaanin elävimpiä lukuja on sitävastoin toisen osan alku, jossa kerrotaan tohtorin tunnonvaivojen heräämisestä ja hänen käynnistään lasta odottavan tytön luona. Siirtyessään yhteiskunnalliselle tasolle kertomus alkaa välittömästi viedä mukanaan, kirjailijan sanontakin muuttuu keveämmäksi ja iskevämmäksi.

Mitä vihdoin Arturiin tulee, kiinnittävät huomiota eräät loppupuolen hienot sivut hänen suhteestaan äitiinsä, mutta tämä tyyppi on varsinkin sosiaalisesti siksi epämääräinen, että hän soveltuisi korkeintaan koristeelliseksi sivuhenkilöksi. Lapsihahmoista on Sirkka, heräävä pieni runoilija, nähty elävämmin kuin pojat.

Helvi Hämäläinen on suuressa porvarisromaanissaan omalaatuinen, hiukan barokkimainen tyylitaiteilija. Modernit mestarit ovat usein yksipuolisella tarmolla seuranneet henkilöittensä ”sisäistä yksinpuhelua”, ”tajunnan virtaa”; Helvi Hämäläisen tyylikeino on tavallaan yhtä yksipuolinen, mutta päinvastainen: voimakkaasti aistivana, nimenomaan visuaalisena taiteilijana hän ”poimii” aistimuksia henkilöittensä elämänympäristöstä, huoneista, kaduilta ja varsinkin puutarhoista, ja heijastaa niitä hellittämättömästi ja jatkuvasti heidän sieluunsa. Näistä aistimuksista tulee eräänlaisia kertosäveliä ja johtoaiheita, jotka ”kiinnittyvät” henkilöihin heidän tunnusmerkkeinään.

Varsinkin naisten sielunelämää elävöittäessään Helvi Hämäläinen osoittautuu suorastaan nerokkaaksi näkijäksi. Mutta kirjailija on tuskin tullut ajatelleeksi, että toiset luonteet – ja samatkaan luonteet tilanteen muuttuessa – eivät suinkaan aisti ympäristöään näin sitkeän kestävästi! Senpätähden parhaat kertojat vaihtavatkin tyyliä eri henkilöiden kohdalla. Helvi Hämäläisen tyylin kiihkomielinen artistisuus tekee Säädyllisestä murhenäytelmästä, varsinkin sen alkuosasta, ylen raskasta luettavaa. Kuinka paljon merkitsevämmäksi kirjailija olisikaan tehnyt sanottavansa rajoittamalla sen olennaiseen!

Mikä sitten on olennaista Säädyllisessä murhenäytelmässä? Tämä hehkuvan taiteellisen ambition osoitus on tuskin mikään ajan romaani, niin viehättäviä näkymiä modernista Töölöstä kuin se tarjoaakin ja niin paljon kuin kirjailija teorioikin ”aikakausien halkeamasta”, johon hän näkee tuon sievistelyynsä pysähtyneen porvarillisen elämänmuodon uppoavan.

Se on kertomus kolmesta vanhenevasta naisesta, kolmesta rakastavasta naispolvesta. Neljäs ja nuorin on -- kirjailijatar itse, joka suhtautuu sisariensa säädylliseen olomuotoon satiirisesti, asettamatta sen vastapainoksi muita arvoja kuin loistavan, tunteettoman, taiteellisen elämänvalaistuksensa.

Kuten jostakin Bromfieldin romaanista, Säädyllisestä murhenäytelmästä jää mieleen kirpeä esteettinen aroomi ja tuoksu, hurmion ja tuhkan maku, vaikutelma naissydämen rikkaista mahdollisuuksista ja hiljaisesta tuhoutumisesta.

Toimitus on muuttanut alkutekstin kappalejakoa ja tekstin korosteita.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi