Helvi Hämäläinen: Uusi Aadam

Helvi Hämäläisen vahva romaani 40 vuoden takaa julkaistaan vasta nyt

”Modernin romaanirakenteen lisäksi Uudessa Aadamissa koskettaa sen sosiaalinen ajankohtaisuus. Se ei kuitenkaan tunnu tendenssimäiseltä.

Esassa, ottovanhemmissa ja Toinissa näkyy monta sodanjälkeisen Suomen henkistä traumaa: lapsuuden menetys, nuoruuden ja sen myötä ihmisenä kasvamisen menetys, tiedeuskon sokeus, tyhjä ihanteellisuus, joka kuitenkin salli vilpin ja valehtelun.”

Suvi Ahola, Helsingin Sanomat 24.4.1997

Uuden Aadamin synty selvitetään sen lopussa, mutta oikeastaan se on hyvä tietää jo ennen lukemaan ryhtymistä.

Teos kirjoitettiin ilmeisesti 1956 ja lähetettiin kustantajalle. Tammikuulta 1957 on olemassa Eino E. Suolahden lausunto, jossa hän kiittää sen intensiivisyyttä ja kykyä tarttua ajan sosiaalisiin ja moraalisiin ongelmiin.

WSOY:n kirjearkistosta löytyy kuitenkin myös viikkoa myöhemmin päivätty kirje: sama mies ilmoittaa, ettei Hämäläinen ole päässyt kirjassa virheistään, eikä teos siis kelpaa julkaistavaksi.

Kustantamon kirjallinen johtaja Jorma Kaimio arvelee, että hyväksymisen muuttuminen hylkäämiseksi johtui Hämäläisen tuotteliaisuudesta. Surmaöistä (1957) oli tehty sopimus, ja Suden kunniakin (1962) oli jo luettavana. Uusi Aadam sai jäädä.

Se satutti Hämäläistä. Hänen päiväkirjoissaan miltei päällimmäisenä onkin katkeruus kustantajaa kohtaan. Säädyllinen murhenäytelmä ensin makuloitiin, sitten lyhennettiin. Tukea ei tullut teoksen vastaanoton yhteydessäkään, kun henkilöiden ja interiöörien todellisuustausta alkoi paljastua. Kiistat palkkioistakin jatkuivat vuodesta toiseen.

Harvalla kirjailijalla lie ollut Hämäläisen verran haittaa kahdesta ominaisuudesta, joita yleensä pidetään ihmisessä ja taiteilijassa etuina: ahkeruudesta ja tarkkuudesta.

Uusi Aadam on kaikin tavoin täyttä ja komeaa Hämäläistä. Kuivettuneen sivistyneistön ja aisti-ihmisen ristiriita on periaatteessa sama kuin Säädyllisessä murhenäytelmässä. Luonnonkuvaus on yhtä kiihkeää kuin Tyhjässä sylissä, ja runollinen kieli tuoksuu. Uuden Aadamin lukee kertaistumalla, ahmien ja pakahtuen.

Tapahtumien keskuksessa on nuori poika Esa, jonka opettajasisarukset Hannes ja Linnea ovat sodan jälkeen adoptoineet. Esalla on ollut lyhyt suhde ottovanhempiensa perhetuttuun Toiniin, joka on tullut raskaaksi. Keski-ikäiset haluavat kieltää tapahtuneen. Nuoruuden uhossaan ehdoton Esa ei valhetta hyväksy ja tuhoutuu.

Tragedia kuvataan enimmäkseen eri henkilöiden ajatuksissa, jotka ovat sinänsä loogisia mutta keskenään ristiriidassa. Dialogi on minimoitu, sillä todellista kommunikaatiota ei ole. Kukaan ei kosketa toista. Eivät edes Esa ja Toini rakastellessaan. Kun Toini muistelee sitä jälkeenpäin, hänellä on tunne kuin olisi "ikään kuin maannut linnun kanssa".

Vuorotellen ääriherkästi ja päällekäyvästi kuvattu luonto korostaa ihmisten tuskallista irrallisuutta. Luonnossa ihminen näkee, miten harmonista ja rationaalista elämä voisi olla -- ja miten mahdotonta se hänelle itselleen on.

Kun Hannes yrittää lähestyä Esaa ja puhua tälle, hän aistii nauttien ympärillään viheriä- ja mustakimalteisen hyönteismaailman ja raidan paksut villaiset siemennorkot. Samalla hän paheksuu nautintoaan, "niin kuin tämä kaikki olisi kyennyt jollain tavoin heikentämään sitä vastuuntuntoa, joka hänellä oli moraalisesti".

Komea loppuhuipennus ottaa ristiriitaan selvän kannan. Vaikka Esan oli tunnevammaisena mahdoton itse estää tuhoutumistaan, itsemurha on Hämäläisestä tuomittava nimenomaan siksi, että se irrottaa ihmisen luonnosta -- vielä lopullisemmin kuin teennäisen sivistyksen kahleet.

Modernin romaanirakenteen lisäksi Uudessa Aadamissa koskettaa sen sosiaalinen ajankohtaisuus. Se ei kuitenkaan tunnu tendenssimäiseltä.

Esassa, ottovanhemmissa ja Toinissa näkyy monta sodanjälkeisen Suomen henkistä traumaa: lapsuuden menetys, nuoruuden ja sen myötä ihmisenä kasvamisen menetys, tiedeuskon sokeus, tyhjä ihanteellisuus, joka kuitenkin salli vilpin ja valehtelun.

Syvimmältä Hämäläinen penkoo Esaa, joka jakautuu teoksessa uhriin ja tuhoajaan, hylättyyn pikkulapseen ja jaloon villiin. Esa on Hämäläisen sanoin "kesytön laiton metsä" ja kirjan nimen Uusi Aadam. Hänelle ei syntiinlankeemusta ole, ja hänen narsistinen moraalinsa on aivan toinen kuin edellisen sukupolven.

Hannes, Linnea ja Toini jäävät luonnosmaisemmiksi, ja se sopiikin henkilöille, joita määrittelevät enemmän tavat kuin luonne. Heihin liittyvä ajoittainen selittely ja tyhjäkäynti voivat pikemminkin olla kustantajan syytä: Suolahti syytti Hämäläistä hylkäyskirjeessä nimenomaan "pinnallisesta ihmiskuvauksesta".

Esaan liittyvät kissaeläin- ja paimentolaisvertaukset ovat ylilyöviä, kun kyseessä sentään on vain kalseiden ottovanhempien huonosti kasvattama murrosikäinen. Toisaalta pohdinta tunnevammaisuuden ja pateettisen uhon yhteydestä on kuin suoraan tästä ajasta.

Esa, jonka väärin kohdistunut viha ja kunniakäsitys saavat hyppäämään kalliolta, tuntuu yhtä tutulta kuin somaleja potkiva skinhead, palkkasoturiksi lähtevä opiskelija tai isän autolla kahtasataa kaahaava ajokortiton.

Vaikka Hämäläinen on Uudessa Aadamissa ihmiskuvaajana valikoiva, hän on nytkin todella tarkka. Romaanin julma ottolapsitarina oli minulle huimaa luettavaa kolme viikkoa sen jälkeen, kun omaan perheeseen oli saapunut adoptiolapsi.

Enää ei tosin toimita niin kuin 1950-luvun tiedeuskovaisina aikoina, kun itkeviä vauvojakin sai syöttää vain määrätunnein. Samassa hengessä Hannes ja Linnea ovat päättäneet Esan adoptoidessaan, että lasta ei hyväillä.

Koska vanhemmat ovat sisaruksia, heitä ei liioin ole saanut kutsua äidiksi ja isäksi. Esaa on kasvatettu kuin laboratoriorottaa: taitavasti ja vilpittömästi, ilman tunteita. Ei ihme, ettei hän osaa kiinnostua Toinista muuten kuin ruumiillisesti.

Silti Hanneksessa ja Linneassa liikkuu yllättävän paljon ajatuksia ja tunteita, jotka moni kasvatusvanhempi tunnistaa omikseen.

Esan adoption taustalla on "mieluisa velvollisuuden täyttäminen" - sama ajatus, joka motivoi ihmisiä etsimään lapsia Pietarin lastenkodeista. Se, ettei velvollisuus Hanneksessa ja Linneassa kuitenkaan ole kehittynyt rakastamisen tarpeeksi, jättää lapsen ja vanhemmat vieraiksi toisilleen.

Taitavasti Hämäläinen leikkaa auki heidän komean kasvatusprojektinsa täydellisen onttouden:

"Oli erikoisesti vaalittava oikeudenmukaista suhtautumista poikaan, koska heissä oli hetkittäin tätä kohtaan voimakasta erilaisuuden ja ylemmyyden tuntoa, joka säikähdytti heitä tukahdutetulla ärtyisyydellä ja halveksinnallakin. Oli tuskallista tunnustaa sellaista itselleen."

Erilleen, yläpuolelle asettautuminen on asia, jota kenen tahansa vanhemman on itsessään tutkittava. Siitä jos mistä kylväytyy lapseen inhimillisyyden esteistä suurin: kyky tuntea empatiaa, eläytyä toisen ihmisen tunteisiin.

Empatian puute taas synnyttää paatoksen tuhoavan voiman, joka Hämäläisen mukaan on "ihmiselämälle vihamielistä aina". Siitä nousevat hänen mukaansa sekä puritaaninen ehdottomuus että sodan musta sankaruus.

Ei ole epäilystä siitä, että 1950-luvun Suomikin olisi tarvinnut Uuden Aadamin kaltaista kirjaa. Onneksi se saatiin edes nyt, 40 vuotta myöhemmin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi