Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955–1988

”Henkeäsalpaava, sävähdyttävä kokonaisuus. Ei ole kyse pelkistä muistelmista tai päiväkirjoista. Ei liioin kaunokirjallisuudesta tai kulttuurihistoriasta. Kyse on kaikesta siitä: elävästä, verevästä, ristiriitaisesta taiteilijasta ja naisesta.”

Suvi Ahola, Helsingin Sanomat 7.8.1994

Helvi Hämäläisen (s. 1907) viime vuonna ilmestyneet muistelmat kattoivat elämän ensimmäiset viisikymmentä vuotta. Päiväkirjoissa - tai niiden julkaistuissa osissa - on likimain koko loppuosa. Virkeä kirjailija tosin kertoi kirjansa julkistamistilaisuudessa kirjoittavansa yhä. Kokonainen vuosisadan elämäntarina ei siis vieläkään ole.

Silti se on henkeäsalpaava, sävähdyttävä kokonaisuus. Ei ole kyse pelkistä muistelmista tai päiväkirjoista. Ei liioin kaunokirjallisuudesta tai kulttuurihistoriasta. Kyse on kaikesta siitä: elävästä, verevästä, ristiriitaisesta taiteilijasta ja naisesta.

Muistelmissa kuului kaksi ääntä: Hämäläisen ja hänen toimittajansa Ritva Haavikon. Vaikka päiväkirjojakin on raskaasti karsittu ja tietoisesti toimitettu, sävy on paljon henkilökohtaisempi. Siksi tällä tiiliskivellä on oikean ihmisen hahmo ja tuntu.

Lukija saa kulkea - on pakko - vuosikymmenet aivan Helvi Hämäläisessä kiinni. Huima matka vie runon rakennuksen ensimmäisiin unenomaisiin valintoihin. Se vie poikansa menettävän äidin kaameaan suruun, kirjailijan ehdottomaan yksinäisyyteen. Sillä etsitään Jumalaa, osutaan välillä suureen elämänkokemukseen ja viisauteen. Ja myös vanhan naisen oikkuihin, hupsuihin kuvitelmiin ja epäluuloihin.

Kaikkeen tähän lukija ei ole tottunut. Kokonainen Helvi Hämäläinen on kaukana miellyttävästä - kuka kokonainen ihminen olisi? Hän on kuin isku palleaan: totaalinen, hengästyttävä, kyyneleet silmiin tuova. Ja samoin kuin iskusta, hänestäkin jää lukijaan jälki joka pysyy kauan.

Muistelmissa huomio kiintyi helposti sivuhenkilöihin, esimerkiksi Olavi Paavolaiseen. Päiväkirjoissa ei ole sitä vaaraa, niin tyypillisen itsekeskeistä, melankolista, terapoivaa, ristiriitaista tekstiä ne ovat.

Päiväkirjoittajana Helvi Hämäläisessä on siis paljon viehättävän tyypillistä, joka naiselle tuttua. Hän pohtii suhdettaan miehiin ja erotiikkaan, miettii välillä mielenterveyttään, suree vanhenemistaan ja maailman konflikteja. Hän ei juuri mieti omaa ristiriitaisuuttaan: miksi ihailla punkkarien violetteja hiustöyhtöjä mutta kieltää arvo kokeilevalta proosalta?

Se onkin päiväkirjoittajan oikeus: omalle kirjalle ei tarvitse perustella tai päteä, se hyväksyy ja rakastaa silti - usein enemmän kuin lähimmät ihmiset. "Tämä vihreä kirja on todellakin kuin koira tai kanarialintuni", Hämäläinen huokaa 1965.

Päiväkirja-uskottu on hänelle monen muun tavoin myös tarpeellinen varaventtiili. Ihmis-uskotulle tuskin voisi sättiä lähimmäisiä ja vastaantulijoita yhtä antaumuksellisesti. Jossain vaiheessa tämä sanoisi vastaan.

Hämäläinen sanoo poistaneensa kirjoistaan kohdat, jotka haavoittaisivat liikaa. Aika paljon on silti jäänytkin: pieniä paljastuksia inhimillisistä heikkouksista, teräviä sivalluksia, armottomia, halveksivia huomioita.

Kustantajaansa Ville Viksteniä Hämäläinen haukkuu suoraan valehtelijaksi ja juonittelijaksi. Poikansa isää hän luonnehtii psykopaatiksi. Lehtihaastattelujen tekijä on muuten vain "yksinkertainen naisihminen".

Toki jännittynyt suhde kustantajaan paljastaa jotain oleellista kirjailijan työn yksinäisyydestä ja haavoittuvuudesta. Vainoa Hämäläisen ei kuitenkaan voi sanoa kokeneen sen enempää WSOY:n kuin muunkaan kirjallisen establishmentin taholta. Pikemminkin täysin luonnollisia kommunikaatiovaikeuksia eri sukupolvien ja ajattelutapojen välillä.

Vaikka Hämäläinen ei suinkaan ole viaton ihminen, hän ei ole tietoisen ilkeä.

Hänen kirjailijalaatuunsa kuuluu herkeämätön ihmisten tarkkailu - joka aiheuttikin jälkipuheita romaanien tutuntuntuisista henkilöistä. Hämäläinen kauhistelee Yrjö Jäntin tokaisua Eihän teidän kanssanne uskalla kukaan seurustella - tehän olette vaarallinen ihminen, kirjoitatte "säädyllisiä murhenäytelmiä", mutta siinä on varmasti paljon perää.

Hämäläinen ei ilmeisesti voi olla huomioimatta, rekisteröimättä ympäristöään. Eikä arvottamatta sitä. On kuin hän kulkiessaan koko ajan etsisi henkilöitä ja kehittelisi kertomuksia - ja asentaisi niihin heti kaikkein kärjistyneimmät piirteet, sopivimmat symbolit ja opetukset.

Voi tietysti olla niinkin, että korostunut tarkkailijuus, tietty kyvyttömyys empatiaan ovat seurausta kokemuksista. Hämäläisen elämä ei ole koskaan ollut huoletonta eikä helppoa. Rakkaudenkaipuun, eroottisuuden ja sopivuuden vaatimukset ovat aina kiistelleet keskenään.

Myös rooleissa on ollut sovittelemista. Aikansa tyypilliseksi naiseksi Hämäläinen on ollut liian asiallinen, omanarvontuntoinen ja kunnianhimoinen. Kirjailijana hän on taas puhunut liikaa eroottisuutta ja äidillisyyttä huokuvista köyhistä naisista.

Seuraukset ovat olleet ainakin kahdenlaisia. Pitkään Hämäläisen luontoa, satua, omaperäistä runokieltä, naiiviutta ja jylhyyttä sekoittava proosa ja runo sivuutettiin. Tai sitten sivuutettiin ihminen. "Se Helvi Hämäläinenon niin kalpea irstailuistaan", päiväkirja sanoo Heikki Klemetin kommentoineen.

Entä Hämäläinen itse?

"Naisena en ole koskaan suhteessani mieheen ollut onnellinen, en kokenut miehen rakkautta", hän kirjoittaa 1987.

Helvi Hämäläisen päiväkirjoista koostuu valtavasta laajuudesta huolimatta traaginen tarina ja jännityskertomus.

Keskuksena on kirjailijan pojan Juhani Haapmanin sairastuminen ja kuolema. Oman lapsen menetys on naisen suruista suurin; tapahtumana se himmentää monen vuosikymmenen historialliset mullistuksetkin. Menetystä ei suinkaan vähennä se, etteivät äiti ja poika aina tulleet kovin hyvin toimeen keskenään.

Silti kuolemaa ei kirjassa seuraa epätoivo ja pysähtyminen. Siitä versoo todellinen katharsis ja loppuhuipentuma.

Usein tunnustava kirjallisuus tuo draaman tässä vaiheessa esiin uskonnollisen ulottuvuuden. Helvi Hämäläinen ei tee niin. Vaikka suhde jumaluuteen ja kristinuskoon seuraa aiheena halki päiväkirjojen, Hämäläisen asenne on inhimillisen kärsimätön ja epäilevä.

78-vuotiaassa kirjailijassa pojan kuolema synnyttää uutta vimmaa ja uudenlaista runoa. Hän alkaa työstää sodan kokemuksia, suruaan, huolta maailmasta. Hän julkaisee kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen runokokoelman. Ja voittaa sillä Finlandia-palkinnon.

Päiväkirjojen tarina päättyy soveliaasti kirjailijan voittoon. Se huipentuu omasta mielestään kovin väärin ymmärretyn taiteilijan revanssiin, samppanjaan ja salamavalojen räiskeeseen. Ja minusta aivan ansaitusti. Kaiken sen kyllä suo ihmiselle joka on elänyt HelviHämäläisenelämän, kirjoittanut hänen tuotantonsa.

Ja todennut ihmetellen liki kahdeksankymmenvuotiaana: "Alan olla jo luultavasti hiukan vanha."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi