Ilmari Kianto: Punainen viiva

Ilmari Kianto: Punanen viiva

”Hänen pieni kertomuksensa on mitä sattuvin alkulehti suomalaisen köyhälistön valtiollisen heräämisen historiaan, oikeampi ja todempi kuin mikään tähän asti vielä kirjoitettu.”

Juhani Aho, Helsingin Sanomat 5.12.1909

Tästä kirjasta on kyllä jo puhuttu tässä lehdessä, mutta sallittakoon minunkin vielä lausua siitä sananen.

Joku sosialistinen kirjallisuutemme tuntija, en muista enää kuka, kävi jokin aika sitten suomalaisten kirjailijoiden kimppuun siitä, että he muka eivät kuvaa kansaa tarpeeksi suurella rakkaudella. Kuitenkin on niin, että meidän kirjailijamme tuskin ovat muuta kuvanneet kuin kansaa. Herrasväestä on meillä nidoksiin nähden kirjoitettu paljoa vähemmin kuin kansasta. Ja mitä kansan rakkauteen tulee, niin on sitä meidän lyriikassammekin paljoa enemmän kuin mitään muuta rakkautta. Parhaan novellinsa on [K. A.] Tawaststjernakin kirjoittanut suomussalmelaisen metsätorpparin hiihtoretkestä jouluyönä. Se novelli on miltei sosialidemokratisesti herättävä. Suomalainen kirjallisuus vilisee voimakkaita ja vaikuttavia kuvauksia köyhälistön kurjuudesta, joita saattaisi sanoa melkein agitatoorisiksi. Kyllä ne ovat kaunokirjailijat, jotka ovat valmistaneet maa-alaa kansan asian ymmärtämiselle, imettäneet aatteillaan niitä, jotka nyt ominaan pöyhkeilevät.

Harvoin, tuskinpa koskaan olen kuitenkaan lukenut niin intohimoisen sympaattista, niin sydänjuuriaan myöten myötätuntoa värähtävää kuvausta köyhälistön elämästä kuin Kiannon ”Punanen viiva”. En sitten kuin ilmestyi Minna Canthin paras ja kokonaisin kertomus ”Köyhää kansaa” [1886] .  

Kiannon tähänastiset kirjat ovat rakenteeltaan olleet hataranpuolisia ja myöskin koko lailla yksipuolisia, mutta olisin kuitenkin taipuvainen niiden johdosta sanomaan: ”vaan vähät siitä!” – sillä niissä on asioita, joita meillä verrattain harvoin tapaa: niissä on tunnetta ja temperamenttia ja aivan erikoinen persoonallinen leima. Niiden ansioita on myöskin ollut ainakin paikoitellen sattuva satiiri ja aivan erinomaiset luonnon ja luonteen kuvaukset noilta rajan kahdenpuolisilta nälkämailta, jotka Kianto niin hyvin tuntee.

”Punanen viiva”on kokonainen kirja ilman poikkeiluja. Sitä kannattaa voimakas aate ja suuri paatos sydänmaiden ja samalla koko maamme surkeuden parantamiseksi. Eikä siinä, niin paljon kuin hän oikeastaan huutaakin, kuitenkaan ääni kiru tai sorru niinkuin niin monella muulla kirjallisellakin maailmanparantajalla. Sillä pohjaltaan teos ei ole agitatoorinen, vaan paljoa enemmän arvosteleva, ja tekijä osaa siinä asettua yläpuolelle ainettaan.

Ei voi juuri ajatella kiitollisempaa aihetta kirjailijalle kuin ne olot, jotka syntyivät meillä suurlakon jälkeen yleisen äänioikeuden vaikutuksesta. Kaiken sen monisatavuotisen maailmanjärjestyksen ja aate-elämän, jota siihen saakka katsottiin pysyväksi ja pyhäksi, oikeaksi ja ainakin välttämättömäksi kansan onnelle, julistaa valtiollinen, varsinkin sosialidemokraatinen valistustyö kelvottomaksi. Kaikki vanhat arvot jumalasta paholaiseen asti, taivaasta tuonelaan asti, arvioidaan uudestaan – kaikkein heikoimpien aivojen edessä. Tuhatvuotinen valtakunta maan päällä on toteutuva kohta, kun ”solisaliraatinen” puolue – toinen kirjan päähenkilöistä ei saa puolueensa oikeata nimeäkään koskaan päähänsä – punasen viivan avulla saapi ehdokkaansa eduskuntaan ja sitä tietä maailmaa parantamaan. Ei muuta kuin puhallus taikapilliin ja köyhä paimenpoika saa omakseen kuninkaan tyttären ja puolet hänen valtakuntaansa. Näitä toiveita, sitä mitenkä kuvittelut ja lupaukset käsitetään synkimmillä saloilla, ja millaiselta pettymys, välttämätön pettymys näytti, kun se tuli, sitä on Kianto kirjassaan esittänyt. Hänen pieni kertomuksensa on mitä sattuvin alkulehti suomalaisen köyhälistön valtiollisen heräämisen historiaan, oikeampi ja todempi kuin mikään tähän asti vielä kirjoitettu. Teoksella on harvinaisen suuri kansallis-psykolooginen arvo, muusta puhumattakaan.

Tuota historiaa kirjoittaessaan tekijä on alkanut oikeasta päästä, vieden meidät niin sanoakseni poliitisen pakanuuden pimeimpään Afrikaan, minne ei mikään valonlähde ennen ole tuikahtanut: Suomussalmen nälkämaille, lähelle Venäjänkarjalan rajaa. Kertomuksessa kuvataan kurjista kurjin monilapsinen mökinperhe, joka syö pettua, kituu ja kärsii ilman mitään kykyä asemansa parantamiseen. Jos siellä jouluna onnistutaan saamaan vellikeitto, vähän kahvia ja joitakuita sokerimuruja, niin on se aineellista Eedeniä, johon muina aikoina ei pyritäkään. Vanha virsikirja, ainoa kirja talossa, antaa lehdiltään henkistä ravintoa miltei ainoastaan – russakoille. Muut sitä eivät juuri viljele. Siihen määrään alhaalla on siellä kulttuuri, siellä ja monessa muussakin paikassa. Sillä ei Suomussalmen perukoita tarvitse lähteä Suomussalmelta saakka etsimään. Niitä on kyllä suuren valtatien varressa Helsingistä Hämeenlinnaankin.

Ja yhtäkkiä julistetaan nyt näille eläjille, että onni on saavutettavissa maan päälläkin, että tavarat tasataan, että metsät saa se, joka lähinnä asuu, että verot pois, pois korkeat virkamiesten palkat, että köyhiä avustetaan lapsiluvun mukaan. Atteikki [apteekki] joka kylään ja siitä roppeja ilmaiseksi. ”Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntaelämässä, että  paha kokonaan poistuu. Se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun verenkarvainen veitsi vanhan autuuden katkesmuksen kahtia leikkaa.”

Kaiken sen toteutumiseen ei tarvita muuta kuin että menee ja vetää tuon punasen viivan.

Ja tuo viivan vetäminen muuttuu kuin taikatempun teoksi. Semmoiseksi sen vetämisvelvollisuus käsitetäänkin, siellä ja monessa muussakin paikassa.

Liikuttava on kuitenkin kaikessa ivallisuudessaan se kuva, minkä Kianto antaa näiden ihmisten heräyksest’ tähän onnensa uskomiseen. Sosialistinen vaalijulistus on heille evankeliumi, Työväen laulukirja on heidän uusi virsikirjansa, jota veisataan vanhan sijasta, ja joka ei jouda russakkain ruuaksi. En huoli kertoa kirjan mukaan, miten herätys tapahtuu ja miten usko kehittyy, kuinka ukko ja akka sulattavat sen mitä agitatsionikokouksissa kuulevat, kuinka he vihdoin hiihtävät vaalipaikkaan ja siellä viivallaan myötävaikuttavat luvatun onnen toteuttamiseen. Kuvaus on pienimpiä piirteitä myöten liikuttavan todenmukainen, verrattomalla realismilla tehty. Kirja on luettava eikä selostettava.

En kuitenkaan voi olla muuatta paikkaa siteeramatta: ”Topakkana siinä täytyy olla” – näin Topi itsekseen arveli – ”aivan kuin karhun ammunnassa. Ensin tähdätä ja sitten vasta laukaista. Kun ei vaan virma yllättäne ja veriä seistane. Kun pääpolo kestäisi – vielä tämän kerran. Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää.”

Ja akkaväki mietiskeli itsekseen näin: ”Jutkautan minä punasen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähdä miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin peruslaki! Ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi.”

Ja siinäpä se surkeus juuri onkin, että kaikesta humoristisuudesta huolimatta tässä on täysi tosi ja että jos lukija ei voi olla vähä väliä hymyilemättä, häntä samalla pyrkii kyynelöittämään asian traagillinen puoli. Ensin esitys siitä kurjuudesta, jossa tämä kansa elää ja sitten siitä pettymyksestä, joka seuraa sille uskotellun onnen hajoamisesta. Sillä unelma ei tietysti toteudu ja punanen viiva on vedetty turhaan. Lupaukset olivat olleet liika suuria ja niillä oli surkeasti ja sydämettömästi petetty herkkäuskoisia. Punanen viiva ei voinut mitään kohtalon kovuutta vastaan – se on Kiannon kirjan surullinen tendenssi. Elämä erämaan mökissä ei muutu. ”Rakutaattorien” – mikä mainio onimatopoeettinen sana! – ennustukset eivät toteutuneetkaan.  ”Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat ja rokat. Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille, sivukahvit ja lämpimät turkit vilusta värjöttäville. Ihmemullistukset tuleman piti punasen viivan perässä – ei tullutkaan.”

Kirja on hätähuuto kärsivien puolesta. Mutta niinkuin sanoin, se ei ole yllyttävä. Se on elämän tragedia. Sen pääarvo on taiteellinen ja kirjallinen. Se kuvaa yksityisiä synkkiä oloja. Mutta semmoisena se on pienoiskuva hyvin suuresta osasta Suomen kansaa; sen surkeista oloista, sen heränneistä toiveista ja sen pettymyksistä siihen uuden ajan onneen nähden, joka sille luvattiin. Kuvaus laajenee valtiollis-symbooliseksi erään niin sanoakseni karhuaiheen kautta, joka teokseen on kudottu. Vanha karhu on asettunut rajalle talveksi. Tulee kevät, karhu nousee tavallista varhemmin ja ensi töikseen se vie mökin lehmän. Mökin mies nostaa kirveensä kontiota vastaan ja saa surmansa. ”Hän makaa hievahtamatta pälvellä ja hänen kaulansa poikki valuu veri – punaisena viivana.” Karhu on kotoisin tuolta puolen rajaa ja matkalla tälle puolelle. On syvä ajatus siinä, että se karhu ensiksi otti köyhän lehmän.

Tämä karhuaihe, joka aina silloin tällöin kuuluu kaiken muun läpi Kiannon kirjassa, vaikuttaa melkein kuin se kaamea valonlieska, joka lakkoviikolla leimusi panssarilaivoista pääkaupungin edustalla. Vertauskuvana on se hyvin osattu. Samoinkuin se ulvontakin, jonka mökkiläisen koira ja sen mukana kaikki muut pitäjän koirat päästävät, kun tuuli tuo vainun karhusta, silloinkun se keskellä talvea, keskellä kiihkeintä vaalitouhua käännähtää konnussaan.   Kirjallisen kuvaamisen kannalta yleensä on teos harvinaisen voimakas ja tuores. Kielenkäytön, luonteiden, psykoloogisen todenmukaisuuden kannalta katsoen se seisoo varsin korkealla tasolla. Salomaailma tunnelmineen, käsitystapoineen, ihmisineen astuu eteemme ilmielävänä. Samoin kirkonkylä pappeineen ja muine virkamiehineen. Vähäpätöisimmätkin sivuhenkilöt eroavat toisistaan ja tukevat kokonaisuutta. Täytyisi alleviivata koko kirja, jos tahtoisi parhaita paikkoja merkitä.

Punasesta viivasta tullaan vielä paljon puhumaan. Siitä sietäisi tulla tulevissa vaaleissa opas sekä sosialisteille että porvareille. Maailmanparantajille samoin kuin sen mullistajillekin. Sillä kirja opettaa mitä meiltä puuttuu, neuvoo meille laskuvirheitä, joita olemme tehneet ja siten johtuneet vääriin tuloksiin. Kuinka pintapuoliselta tuntuu nyt moni touhu tämän kirjan esittämien tosiasiain valossa. Mitä herrasmeininkiä ovatkaan monet sosialistien ja ei-sosialistien ohjelmapyrkimykset! Tuskinpa yksikamari olisi rakennettu niiden piirustusten mukaan kuin se rakennettiin, jos tämä Kiannon kansanpsykolooginen kuvaus olisi ollut siihen aikaan olemassa. Tupa on kengitettävä uudestaan mitä huolellisimmalla valistustyöllä. Sillä Korpiloukon eläjät ja kymmenet tuhannet heidän vertaisensa, jotka nyt määräävät kansan asian ajantatavan, ovat vetäneet punaisen viivansa aivan väärillä edellytyksillä. Hei eivät ole olleet tehtävänsä tasalla, eikä sitä ole ollut heidän eduskuntaryhmänsäkään, joka jauhaa muun muassa rautatieonnea yhtä tyhjillä kivillä kuin rajamailla vaaliaikana rakutaattori silavaa ja nisuleipää. 

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi