Itä-Saksan hiljaisen sukupolven voipuneet tunnustukset (HS 27.1.1990)

Logo: KIRJAT Christa Wolf: Kesänäytös. Suom. Oili Suominen. Kirjayhtymä 1989. 128 mk.

Naiskirjailija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vain viisi kertaa sen koko historian aikana. Se kertoo enemmän palkinnon myöntäjästä, Ruotsin akatemiasta kuin kirjallisuuden yleisestä linjasta. Viimeksi nainen on palkittu 24 vuotta sitten, jolloin Nelly Sachs jakoi palkinnon yhdessä Samuel Josef Agnonin kanssa.

Mitalilla on myös toinen puoli: kun paine naiskirjailijoiden palkitsemiseen kasvaa, vaakakupissa alkavat painaa muutkin kuin kaunokirjalliset ansiot.

Ymmärtäisin, että juuri siksi Persiassa syntyneen Doris Lessingin nimi on jatkuvasti vilahdellut 1980-luvun Nobel-ehdokkaiden joukossa. Lessingin kerronta on puisevaa, junnaavaa ja ikävystyttävää. Sen paljastaa myös hänen uusin suomennettu novellikokoelmansa Musta Madonna, jonka yhteiseksi nimittäjäksi nousevat mustan ja valkoisen Afrikan hankauskohdat.

Mutta Lessingin laajan ja epätasaisen tuotannon humanistinen tematiikka osuu yksiin palkinnon ihanteellisten jakoperusteiden kanssa. Alfred Nobelin testamentin mukaan Ruotsin akatemian tulee palkita kirjailijoita, jotka ovat hyödyttäneet yhteiskuntaa. Lessing on kuin huutavan ääni korvessa: hän on ihmiskunnan sosiaalinen omatunto. Todellisuus on kuitenkin julma. Huutaessaan kadottaa vain oman äänensä.

Myös itäsaksalainen Christa Wolf on mainittu usein Nobel-ehdokkaana. Hänen tuotantonsa yhteiskunnalliset painotukset ovat muodostuneet rasitteeksi toisin kuin Lessingillä - olkoonkin että Itä-Euroopan mullistusten jälkeen tilanne on muuttunut.

Wolfin maineen perustana ovat kuitenkin hänen kaunokirjalliset ansionsa. Hän kirjoittaa tiivistä ja henkistynyttä proosaa, joka liikkuu pohditusti eri merkitystasoilla.

Wolf viimeisteli uusimman suomennetun romaaninsa Kesänäytös kolme vuotta sitten. Silloin Berliini ei ollut vielä muutosten kourissa. Romaani ei peilaa Itä-Saksan muutosprosessia, mutta lukija huomaa lukevansa sitä uusi poliittinen tilanne mielessään.

Siksi Kesänäytös kasvaa liian kauan vaienneen sukupolven testamentiksi.

Pastoraalin

pettävä pinta

Päällisin puolin Kesänäytös on idyllinen pastoraali. Se kuvaa sekalaista joukkoa, joka on paennut kaupungin ahdistavaa ilmapiiriä maaseudun rauhaan. Maaseudulla he kohtaavat luonnon ja itsensä.

Pastoraalin pinta on kuitenkin pettävä. Kesänäytösta voi pitää pastoraalina vain kirjallisuudentutkija William Empsonin tarkoittamassa mielessä, koska se limittää kompleksisen tajunnan luontoon, yksinkertaiseen idylliin. Kesänäytöksen määräävin jännite syntyy siitä, minkä Wolf on rajannut pois. Hän ei kuvaa yhteiskunnan terroria ja sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Paradoksaalisesti juuri yhteiskunnallinen hiljaisuus kasvaa romaanin yhteiskunnallisuuden perustaksi. Wolf ei korostele. Teksti kuiskaa, mutta merkitykset rikkovat äänivallin.

Wolfin laaja henkilögalleria kuvastelee yhden sukupolven elämäntapaa ja hiljaista mukautumista. Kerronnan äänensävy on hypnoottisen runollinen mutta ironinen ja resignoitunut.

Kertoja kuvaa sarkastisesti Ellenin ja Janin juhlia, joissa syödään rapuja ja juodaan kylmää valkoviiniä. "He olivat syypäitä siihen etteivät pystyneet toimimaan. Siihen että he olivat vähitellen luopuneet suunnitelmistaan, panneet sivuun hankkeensa, yhden toisensa jälkeen, kun kaikki oli isoon ääneen tai vaivihkaa pantu matalaksi."

Myöhemmin Ellen luonnehtii omaa sukupolveaan kahdella sanalla: "liian myöhään". Hän myöntää, että he ovat alistuneet ja luopuneet taistelusta. He eivät tiedä, mitä tehdä. Kun Jan sanoo, että täytyisi tehdä vain jotain muuta, Ellen vastaa: "Kasvattaa kukkia vai?"

Ellenin sukupolvi ei pääse kuitenkaan irti huonon omantunnon noidankehästä. Kun ulkomaailma estää kaiken tominnan, sisäinen paine kasvaa kasvamistaan - traagista on vain, ettei paine löydä purkautumisväylää.

Kesän lopulle sijoittuva raju tulipalo vertautuu Ellenin sukupolven sisäiseen roihuun. Samalla se nousee tulevan profetiaksi. Ellen ja Jan katsovat ihaillen taivaan punaista kajoa, kunnes havahtuvat ja huomaavat, ettei se synnykään auringon ensimmäisistä valonsäteistä vaan tulipalosta, josta nousee mahtava musta savupilvi. Taivas menettää äkisti neitsyytensä.

Se on muutoksen tulipalo, jonka on sytyttänyt toinen rohkeampi sukupolvi.

Ihminen

tyhjästä Kesänäytös on myös taidokas psykologinen romaani. Se hahmottaa ovelasti perheen ja ystäväpiirin tunteiden kirjon.

Wolfin ote on samanlainen kuin italialaisella Natalia Ginzburgilla kirjeromaanissa Kotina ystävyys. Wolfin kuvaamat ihmiset saapuvat tyhjästä. Aluksi he ovat pelkkiä nimiä. Heidän luonteensa kasvaa kerronnan myötä. Lukijan on kelattava tekstiä edestakaisin: esimerkiksi Jennyn vaeltelu maaseudulla saa uuden merkityksen, kun lukijalle selviää, että hän on Ellenin tytär.

Wolfin intuitiivinen psykologia eroaa huomattavasti Lessingin mekanistisesta ihmiskäsityksestä, jossa ihmisen sielu tuntuu vain tyhjenevän sitä mukaa kuin kerronta etenee. Mustassa madonnassa Lessing käyttää ihmistä vain välineenä, jonka avulla hän luo moraalisia ja opettavia tarinoita.

Esimerkiksi kokoelman pisimmässä kertomuksessa Nälkä hän pyrkii osoittamaan, kuinka kraalin taakseen jättävä alkuasukas voi kaupungissakin löytää oman paikkansa ja minuutensa. Tie moraalin satamaan käy yllätyksettömästi yrityksen ja erehdyksen kautta. Musta madonna ei auo uusia uria. Lessing kertaa sen, minkä jo tiedämme. Hänellä on vähemmän sanottavaa - less to sing - kuin esikoisromaanissaan Ruoho laulaa (1949).

JUKKA PETÄJÄ

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi