Itsetuhon kylvöä

11.10.2007 16:36

Paavo Lehtonen

Doris Lessing on hämmästyttävän monialainen ja moni-ilmeinen kirjailija. Hänen laajasta tuotannostaan suomennettuja teoksia on vaikea ensi silmäyksellä uskoa saman kirjailijan kirjoittamiksi. Naisen asemaa miesten maailmassa käsittelevä Kultainen muistikirja leimattiin aikoinaan "naisasialiikkeen raamatuksi", mutta se oli myös rohkean kiintoisa kokeilu. Unesta päivää päin oli tieteiskirjallisuuden aihepiiriä sivuava huima psyykkinen matka sisäavaruuden arvaamattomiin ulottuvuuksiin. Kesä ennen pimeää kuvasi perinteisellä tekniikalla keski-ikäisen perheenäidin itsenäistymisprosessia ja minuuden etsintää. Lukuisien muiden romaanien ja novellikokoelmien lisäksi Doris Lessing on kirjoittanut näytelmiä, runoutta. omaelämäkerrallisia reportaaseja, sosiologisia dokumentaariteoksia ja esseitä, tutkielmia mitä erilaisimmista aiheista, aina kissoista islamilaiseen sufismiin.

Doris Lessingin esikoisromaani Ruoho laulaa on vuodelta 1950, mutta se on yhä ja varsinkin nyt hyvin ajankohtainen teos. Romaanin tapahtumat sijoittuvat näet Etelä-Rhodesiaan, missä kirjailija vietti elämänsä kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta. Aikanaan se sai Englannissa innostuneen vastaanoton ja Doris Lessing yhdistettiin niihin Englannissa teoksensa julkaiseviin eteläafrikkalaisiin kirjailijoihin jotka käsittelivät liberaalissa hengessä rotukysymyksiä: William Plomer, Nadine Gordimer, Alan Paton, Laurens van der Post, David Lytton.

Tragedian taustaa

Doris Lessing ei kuitenkaan hyväksynyt tällaista luokittelua: hän koki käsittelevänsä inhimillisiä ongelmia, ei vain rotuongelmia. Eikä hän romaanissaan nimenomaan rotuongelmaa painota, vaikka se olennaisesti kytkeytyykin valkoisten etelärhodesialaisten elämänmuotoon. Sitä onkin verrattu Graham Greenen romaaniin Mutta suurin kaikista ... ja Joyce Caryn Mister Johnsoniin, jotka kuvaavat valkoisen miehen tragediaa vieraassa afrikkalaisessa ympäristössä.

Romaanin alku on iskevän tehokas. Sanomalehtiuutisessa kerrotaan: "Mary Turner, Ngesistä kotoisin olevan maanviljelijä Richard Turnerin vaimo, löydettiin murhattuna heidän talonsa verannalta eilisaamuna. Palveluspoika, joka on pidätetty, on tunnustanut. Mitään motiivia ei ole keksitty. Pojan arvellaan olleen etsimässä arvoesineitä."

Valkoiset naapurit ja poliisit eivät halua juttua tutkittavan, sillä sen penkominen saattaisi tuoda esiin seikkoja, joista valkoiset katsovat parhaaksi vaieta.

Turnereiden tilan hoitajaksi tullut nuori englantilainen paheksuu poliisin kantaa, sillä hän tietää tapauksesta enemmän kuin lehtiuutinen. Hänen liberaalit asenteensa latistuvat kuitenkin saamattomuuteen ja hän sopeutuu maassa pitempään asuneiden valkoisten normeihin: pian hän löytääkin itselleen paikan valkoisten valtakoneistossa, liittyy valkoisten ylemmyyttä ylläpitävään vaikenemisen salaliittoon.

Tämän jälkeen Doris Lessing ryhtyy selvittämään tragedian taustaa, tutkimaan mitä todella tapahtui. Mary on yli kolmenkymmenen ikäisenä nainut Dick Turnerin, joka turhaan ja turhautuen yrittää menestyä maanviljelijänä, raataa ja kuluttaa itsensä loppuun ymmärtämättä naapurinsa tavoin ryöstöviljelyn tehokkuutta. Eivät Turnerit pahoja ihmisiä ole, vaikka heikkoja ja kykenemättömiä, ja turhautuneisuutensa he purkavat mustiin työntekijöihin, joita he muiden valkoisten tavoin pitävät tuskin ihmisinä.

Tunteiden kuihtuminen

Eräässä afrikkalaisaiheisessa novellissa Doris Lessing kertoo valkoisista rhodesialaisista jotka ihmettelevät miten neekeri voi tehdä itsemurhan. "Se tuntui miltei hävyttömältä, aivan kuin he väittäisivät, että heillä on yhtä herkät tunteet kuin meillä." Maryn ja Dickin koko elämä on jatkuvaa, tiedostamatonta itsemurhaa, aivan kuin heillä olisi herkät tunteet, vaikka juuri heidän tunne-elämänsä vajavaisuus, kypsymättömyys on paljolti syynä heidän tuhoonsa. He ovat molemmat yksinäisiä, eristäytyviä, juurettomia kuin afrikkalaiseen maaperään soveltumattomat eurooppalaiset kasvit. Irrationaalinen pelko vierasta afrikkalaista maailmaa kohtaan vain kärjistää heidän sekä henkistä että fyysistä steriiliyttään ja nopeuttaa heidän kuihtumistaan. Heikkoina he alistuvat mitättömyyteensä, valkoisten siirtomaariistäjien käänteisiksi irvikuviksi.

Ainoa jossain määrin inhimillinen kontakti Marylla on mustaan palvelijaan Mosekseen, mutta tämäkin pelon, vihan ja rakkauden sävyttämä suhde saa piirteitä, jotka tuovat mieleen Pinterin ja Loseyn elokuvan Palvelija: palvelijan ja palveltavan roolit alkavat vaihtua. Mary tuskin uskaltaa katsoa Mosesta tai puhua tälle, mutta tuntee kuitenkin outoa, kiihottavaa vetoa tätä kohtaan. Tämä luvaton, valkoisten moraalinormien vastainen suhde kärjistää hänen emotionaalisen jähmeytensä, kyvyttömyytensä suhteuttaa tunteensa sisäistämiinsä valkoisten asenteisiin, pisteeseen, jossa ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuhoutuminen, itsetuho, väkivaltainen loppu Moseksen käden kautta.

Doris Lessing kertoo tarinan moralisoimatta, ketään tuomitsematta. Sen voi lukea paitsi heikkojen, epäonnistuneiden yksilöiden tarinana, analyysinä avioliiton hajoamisesta, myös paraabelina eteläisen Afrikan väistämättömästä itsetuhosta, kytevästä vihasta ja väkivallasta, mustavalkoisesta tragediasta, jonka valkoiset ovat itselleen Afrikkaan lavastaneet. Romaanin alun lehtiuutinen kertautuu sanomalehdissä miltei päivittäin, vailla selityksiä, taustaa, tulkintoja. Vaikka Turnereiden loppu on selvillä jo ensi sivuilla, Doris Lessing on pystynyt luomaan romaanissa painajaismaisesti tiivistyvää jännitystä, kohti loppua yltyvää klaustrofobista ahdistusta, jossa on kuitenkin outoa, paradoksaalia vapauden tuntua ja kauneutta. Eva Siikarla on suomennoksessaan onnistuneesti tavoittanut kerronnan vivahteikkuuden ja afrikkalaisen ilmeen.

Arvostelu julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 29. 10. 1978.