Joel Lehtonen: Henkien taistelu

Joel Lehtonen: Henkien taistelu. Kertomus tunnetuista kansalaisistamme. 637 s. (Otava)

”Filosofisen pakinan taide, jota Lehtonen tässä harjoittaa, on lajissaan täydellistä, viimeisteltyä ja monivivahteista, mutta kuten useimmiten kaikki todella mestarillinen, se on hiukan raskasta.” Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 3.12.1933

Joel Lehtonen ei ole milloinkaan antanut rohkeampaa, tekisi mieli sanoa peloittavampaa todistusta epäilevästä, harhaluulottomasta ja tuiki itsenäisestä kirjailijaluonteestaan kuin uudessa teoksessaan ”Henkien taistelu”. Näiden rivien kirjoittaja, joka usean vuoden ajan on valittanut sitä, että huomattavimmat kirjailijamme näyttävät ikäänkuin pelkäävän nykyhetken kysymyksiä, tuntee melkein epäröintiä alkaessaan esitellä suomalaiselle lukijakunnalle tätä todistuskappaletta. Niin murhaavan kielteinen on tämä kuvaus suomalaisesta ”puolikulttuurista”, niin, koko meidän yhteiskunnastamme semmoisena kuin nerokas kirjailija on nähnyt sen 30-luvun vaihteessa. Vielä joitakin vuosia sitten johtavat kirjailijamme tarjosivat meille pitkin rintamaa itsetunnustuksia ja muistelmia - myöskin Joel Lehtonen kuului niihin -, kaiken kaikkiaan kirjoja, joissa he ikäänkuin katkeroituneina ja liian varhain alistuneina olivat vetäytyneet oman minuutensa suljettujen muurien sisään. Uusin suuntaus on viitannut historiallisen kirjallisuuden alueelle, ja olemme tulkinneet sen suoranaiseksi paoksi liian vaikeaselkoisesta nykyhetkestä.

Joel Lehtosen uusi teos muistuttaa kuin kumea tai ennemminkin vihlaiseva merkkisoitto meitä siitä, että kirjailijan paikka on keskellä hänen omaa ajankohtaansa. Jos kirjailijan ei pidä esiintyä ainoastaan kauneuden sanoman tuojana, vaan myöskin ja ennen kaikkea totuuden-sanojana, niin Lehtonen on täyttänyt vaatimuksen täydellä mitalla. Lahjomaton taiteellinen omatunto johti Lehtosen, jolla on paikkansa maalaiskuvaustaiteemme nerokkaimpien uranuurtajien joukossa Aleksis Kiven jälkeen, romaanissa ”Putkinotko” riisumaan runebergiläisiä verhoja kansamme luonteenpiirteiden yltä. Samaa käskyä seuraten hän on ”Henkien taistelussa” naulinnut näkyviimme satiiriset teesinsä suomalaisesta kulttuuri-yhteiskunnasta.

Taiteellinen ero tämän uuden ”herrasväen Putkinotkon” ja entisen välillä on ymmärtääkseni kuitenkin hyvin suuri. ”Henkien taistelu” ei taideteoksena millään tavoin ole ”Putkinotkon” veroinen, joka oli värikäs ja plastillinen naturalistinen romaani. Lehtonen on antanut uudelle teokselleen vanhanaikaisen veijariromaanin muodon - siis samaan tapaan mutta paljon harkitummasti kuin Unto Seppänen teki aikoinaan runollisessa kirjassaan ”Pyörivä seurakunta” ja Lehtonen pilailee itse henkevästi pitkin teostaan tällä keksinnöllään. Niinkuin ”ontuva paholainen” jossakin espanjalaisen Guevaran tai ranskalaisen Le Sagen vanhassa veijariromaanissa - mainittu Le. Sage on muuten ilmestynyt tänä syksynä suomeksi ja ainakin Lehtonen väittää sitä hyvin ikäväksi kirjaksi – lennättää päähenkilöään hänelle ihmisten oloa, niin kaljatehtailija Sorsimoon muka asettunut paholainen kuljettaa metsänhoitaja Kleophas Leanteri Sampilaa suomalaisen herrasväen kodeissa. Paholainen tekee tämän tietysti siinä tietyssä tarkoituksessa, mikä aina on ollut tuolle kampurajalkaiselle ominaista, nimittäin tärvelläkseen puhdasmielisen metsänhoitajan sielun.

Joel Lehtonenhan on meidän kaikkein oppineimpia kirjailijoitamme, vaikka sitä ei yleensä taideta tietää. Sen osoittaa selvästi hänen, teoksensa muotokeksintö samoin kuin ne lukuisat viittaukset kreikkalaiseen ja roomalaiseen kirjallisuuteen, joilla hän on maustanut purevan satiirisen kuvauksensa tämän päivän kulttuuritilanteesta. Mutta jo tämä oppineisuus tekee hiukan raskaaksi seurata Lehtosen synkkää ivaa - sillä ivallinen, murhaavan pilkallinen ”Henkien taistelu” on ennen kaikkea. Tehdäkseni muutamia vertailuja: ”Putkinotko” oli romaani, jonka maalaava, runollinen, loistavan havainnollinen kertomatapa sai meidät itse asiassa kokonaan unohtamaan, mikä pohjaltaan vallan kielteinen uusi kuva siinä annettiin maalaiskansamme luonteesta. ”Henkien taistelu” on päinvastoin kirja, jossa asia, josta on puhe, polttaa itsensä siinä määrin läpi, että kertomatapa, taiteellinen muoto, juuri tuo mainittu veijariromaanimaisuus, vaalenee hataraksi kehykseksi, josta emme paljonkaan muista emmekä voikaan nauttia.

Lyhyesti: minä en pidä ”Henkien taistelua” ollenkaan minään korkeimman luokan taideteoksena. Se ei itse asiassa ole mitään muuta kuin jättiläismäinen sarja hävyttömiä pakinoita, ja Lehtonen on tietysti ollut tarpeeksi älykäs sanoakseen itse tämän moneen kertaan kirjassaan. Lehtonen on nyt kyllä minun mielestäni pakinoitsijana paljon parempi kuin esimerkiksi Sillanpää, ja ”Henkien taistelussa” hän on nerokas, mutta kuten olen sanonut hiukan raskasoppinen pakinoitsija. Tietenkin on vallan turhaa ruveta väittelemään kirjailijan kanssa siitä, eikö hän olisi saanut sanotuksi paljon paremmin sanottavansa oikeassa romaanissa kuin tällaisessa filosofisessa pakinasarjassa. Tällai-senakin ”Henkien taistelu” on epäilemättä koko syksyn huomattavin kertomataiteen teos, ja ainakin näiden rivien kirjoittajaan se on tehnyt hyvin voimakkaan vaikutuksen. Filosofisen pakinan taide, jota Lehtonen tässä harjoittaa, on lajissaan täydellistä, viimeisteltyä ja monivivahteista, mutta kuten useimmiten kaikki todella mestarillinen, se on hiukan raskasta.

Mutta siirtykäämme pääasiaan, itse tuohon armottomaan kuvaan, jonka Lehtonen maalaa suomalaisesta puolisivistyksestä. Sillä ”Henkien taistelu” on näennäisen hapuilevasta pakinasävystään huolimatta itse asiassa peloittava kirja. Lehtonen johtaa puhdasmielisen Kleophas Leanterinsa maaseudun idyllistä, kotilammen ahvenia onkimasta, suureen maailmaan, jonka ihmisiä hän on kaukaa ihaillut, saattaa hänet Mefiston kynsiin ja herättää hänessä syvän tyytymättömyyden muihin ja itseensä. Lehtonen panee hänen silmäänsä tuon turmiollisen lasinsirun, joka saa kaiken näkymään nurjassa, irvokkaassa valossa. Alkulukujen kuvauksessa suomalaisesta rellestyksestä Parisissa kieltolain päivinä ei vielä ole mitään erikoisen omintakeista. Loistavan havainnollisia, aito lehtosmaisia ihmiskuvia alkaa sen sijaan vilistä teoksen lehdillä, kun päästään Helsingin liepeillä sijaitsevaan huvila-yhteiskuntaan ja pistäydytään aina välillä pääkaupungissakin. Pirtutrokari kulkee kanisteripanssarissaan, rouva Hotti pitää suuret sukupäivälliset, eräs konttoristi taas epämääräiset ”taiteelliset” uudenvuodenhilut, ”kansanliikkeen” miehet höyryävät aatteitaan jonkin ravintolan yksityishuoneessa kas siinä vain muutamia tilanteita tästä kuvasarjasta, josta kasvaa suunnaton inhimillisen mataluuden ja sivistyksemme puolivillaisuuden maalaus.

Joel Lehtosella on aina ollut terävä silmä huomioimaan nousukkaan heikkouksia. Ja voi sanoa, että koko Suomen kansa esiintyy hänen ”Henkien taistelussaan” pöyhkeänä, ahdasnäköisenä ja hienostelevana nousukkaana: Se on epäilemättä yksipuolinen kuva, mutta siinä on voimaa ja vakavuutta. Me suomalaiset emme yleensä ole kovin taipuvaisia itsekritiikkiin, emme ainakaan läheskään siinä mielessä, kuin veljeskansamme virolaiset, ja minä pelkään, että suomalaiset lukijat eivät tule pitämään Lehtosen uudesta kirjasta. Mutta tämä raskas ja tulinen kirja on ehdottomasi terveellinen memento meille erikoisesti tällä hetkellä. Annetaanhan tämä läksy meille sitäpaitsi kohdittain sangen nautinnollisessa muodossa. Juuri erinäiset kutsujen tai ”hilujen” kuvaukset ”Henkien taistelussa” ovat mestarillisia laatumaalauksia lehtosmaisessa, jotakuta Rabelaisia muistuttavassa karkean-rehevässä värityksessään. Ne ovat Lehtosen uskomattoman kirjallisen taituruuden näytteitä, todellisia virtuoosi-kappaleita.

Joel Lehtonen on uudessa kirjassaan antanut ilmauksen semmoisen iroonikon suuttumukselle, inholle ja pohjattomalle epäilykselle, ettei sillä varmaankaan ole vertaansa suomalaisessa kirjallisuudessa. Tuntuu kuin se pohjalla olisi samantapainen sieluntila kuin se, mistä viime aikojen europpalainen kertomakirjallisuus on noussut. Ei ole sattuma, että semmoinen ”Henkien taistelun” luku kuin ”Rouva Egretti eli älyllisyys”, onkin melkein kuin puhdasta Huxleytä. Lehtosen uuden, kirjan henki on syvästi pessimistinen: kuinka pohjaan asti se itse asiassa on sitä, käy ilmi tuosta karmean vihlaise, vasta tavasta, jolla kirjailija lopussa toimittaa Kleophas Leanderinsa pois päiviltä. Teoksen loppujaksossa murtautuu muuten esille jotakin hyvin personallista, voimakkaan runollisesti ilmaistua katkeraa syksytunnelmaa. Paremmin kuin mikään muu tämä tunnelma todistaa, millä omakohtaisella sielullisella kamppailulla on kirjoitettu tämä nerokkaan ihmisvihan sanelema suuri satiiri Suomen kansasta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi