Joel Lehtonen: Mataleena

Joel Lehtonen: Mataleena: Laulu synnyinseudulle. Siv. 149. Hinta 2:75. Otava.

”Teos on ylitsekuohuvassa yksilöllisyyden ylistämisessään ainoa laatuaan Suomen kirjallisuudessa.”

Eino Leino, Helsingin Sanomat 21.12.1905

Lehtosen uusinta teosta on hyvin vaikea arvostella minään tavallisena taideteoksena. Se on pikemmin sielullinen dokumentti, inhimillinen todistuskappale, jonka herättämä mielenkiinto on enemmän psykologinen kuin esteettinen. Se on, kuten sanotaan hyvin luonteenomainen teos.

Se on huudahdus, tunteenpurkaus, purskahdus tekijänsä sisimmästä olemuksesta, jonka erilaiset, yhteen sattuvat ja ristiriitaiset elämän arvot ovat eräänä määrättynä hetkenä ja eräiden määrättyjen olosuhteiden vallitessa pusertaneet esille. Kaikki realistiset piirteet ja todellisuuden muruset, joille nähtävästi tämä ”laulu” on rakennettu, hukkuvat samaan hehkuvaan laavavirtaan, joka syöksyy tulipunaisena suoraan tekijän sydämestä.

Siinä on mitä erilaisimpia aineksia ja erilaisimpia vaikutuksia, tuntoa omasta voimasta ja muistoja synkästä sukuperästä, korven väkevistä vesistä, tietoisuutta elämän riemusta ja autuudesta, mutta myöskin sen syvästä tuskasta ja traagillisuudesta, uhmaa, katkeruutta, ylenkatsetta, vihaa, kirousta ja kostonhalua kaikkia parempi-osaisia vastaan. Kaiken tämän huippuna lopuksi ”Hullujen laulu”, erämaan mielenvikaisten hengetärten hurja hymni taltuttamattomalle personallisuudelle ja yksilön rajattomalle kaikkivallalle.

Olisi paljonkin puhumista siitä elämänkatsomuksesta, joka sieltä täältä pilkahtaa esiin ja joka tässä viimeksi mainitussa kirjan osassa saavuttaa suorastaan anarkistisen luonteen. Siihen ei kuitenkaan tämä ole oikea aika ja paikka. Vielä vähemmän pistää minun päähäni ruveta tekemään vastaväitteitä ja merkitsemään, missä tekijä iskee harhaan, missä oikeaan. Sellainen voisi korkeintaan kuvastella arvostelijan, ei tekijän maailmankatsomusta. Merkitsen vain tosiasiaksi, että teos on ylitsekuohuvassa yksilöllisyyden ylistämisessään ainoa laatuaan Suomen kirjallisuudessa. 

Muissa kirjallisuuksissa ne eivät ole niinkään harvinaisia. Tietysti ne vaativat aina ympärillään romantista kuohun ja käymisen aikaa. Musset’n ”Vuosisadan lapsen tunnustukset” ja Strindbergin ”Inferno” voitaisiin mainita kuvaavina esimerkkeinä, ilman että niillä muuten on mitään toistensa kanssa, vielä vähemmän Lehtosen kirjan kanssa tekemistä. 

Mutta mitä merkitsee tämäntapaisten ilmiöiden esiintyminen Suomen kirjallisuudessa?

Se merkitsee, että metsä liikkuu, että suomalainen maaperä, itse kansansielu alkaa näyttää voimaansa ja mahtiansa. Se ei ole enää Zachris Topeliuksen vaatimaton, sinivalkoinen Suomi, ei myöskään Runebergin ja Saarijärven Paavojen ”passiivisen vastarinnan” Suomi. Se on päinvastoin hyvinkin vaativainen, punakeltainen ja aktiivinen Suomi, sama, joka alkaa kohottaa päätänsä kaikkialla meidän ympärillämme olevissa oloissakin [ - ] kuinka se ei tekisi sitä sitten Suomen kirjallisuudessa?

Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat tutustua niihin aate- ja tunnevirtauksiin, jotka nykyään meidän kirjallisen nuorisomme sydämessä nähtävästi liikkuvat. Olematta mikään varsinainen ohjelmajulistus, on siinä kuitenkin paljon, joka ei ole luonteenomaista ainoastaan tekijälle, vaan koko sille miespolvelle, johon hän kuuluu. Paitsi mahdollisimman tyhjentävää kuvaa tekijän personallisuudesta saamme me siinä ikäänkuin yhteenvetona käsityksen siitä, kuinka voimakkaasti tämä polvi käsittää yksilön vapauden vaatimuksen ja samalla miten tätä nietzscheläistä ”Blonde Bestien” [vaalean pedon] tietä voidaan tulla yhtä paljon muiden yksilöiden vapautta loukkaavaan oppiin kuin – sosialismiinkin.

Äärimmäisyydet koskettavat toisiaan. Kuinka ne eivät tekisi sitä nuoressa ja palavassa runoilijasydämessä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi