Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Combray. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1968.

”Romaanin ensimmäinen nide on ilmestynyt kielellämme vasta tänä syksynä, 55 vuotta sen jälkeen, kun se näki päivänvalon alkukielellä. Tästä huomaamme, ettei kohuttuja ulkomaisia teoksia sentään aina välitetä meille ajattelemattoman joutuisasti.”
Pentti Holappa, Helsingin Sanomat 8. 12. 1968

Marcel Proust oli ranskalainen kirjailija, joka syntyi 1871 ja kuoli 51 vuotta myöhemmin 1922. Tätä nykyä hän on maailmankuulu. Valistuneissa kirjallisissa piireissä kaikki pystyvät puhumaan Proustista, vaikka vain harvat ovat lukeneet kirjan, joka loi hänen maineensa.

Tähän harrastuksen ja asiantuntemuksen epäsuhtaan on pätevä selitys: Marcel Proustin pääteos Kadonnutta aikaa etsimässä on hirmuisen laaja romaani, seitsemän osaa, mutta kun kukin osa yleensä julkaistaan parina tai kolmenakin niteenä, kertyy siitä hyllymetriä tavallisen ihmisen kauhuksi asti. Suomalaisilla kirjallisuudenystävillä on vielä se pätevä puolustus, että mainitun romaanin ensimmäinen nide on ilmestynyt kielellämme vasta tänä syksynä, 55 vuotta sen jälkeen, kun se näki päivänvalon alkukielellä. Tästä huomaamme, ettei kohuttuja ulkomaisia teoksia sentään aina välitetä meille ajattelemattoman joutuisasti.

Marcel Proust on siis ollut harvojen onnellisten ruokaa. Siitä huolimatta hän on ollut tämän vuosisadan suuria kirjallisia vaikuttajia.

Proust sijoittuu siihen psykologisen kerronnan perinteeseen, jonka tunnustettu uranuurtaja oli viime vuosisadalla elänyt Gustave Flaubert, ranskalainen hänkin. Silloin kun esteetikot eivät vielä olleet saaneet nauttia nykyajan tuhmasta kirjallisuudesta, sanottiin Flaubertia ihmissielun pikkutarkaksi erittelijäksi, ja tällä tarkoitettiin, että hän oli oikeastaan aika ilkeä ihminen. Hän ei haltioitunut suurista tunteista yhtä paljon kuin romanttisessa kirjallisuudessa oli tapana tehdä.

Tavattomasta tarkkuudestaan huolimatta on Proust romanttisempi kuin Flaubert. Hänen ihmiskuvauksensa pääpaino on sisäisessä tapahtumassa ja näin hän luonnollisesti joutuu seuraamaan myös haltioituneita mielenliikkeitä, maininkeja, jotka nousevat pyörryttävän korkeiksi, vaikka ne aiheutti vain veteen heitetty pieni kivi. Vähäisen ulkoisen tapahtuman ja sen ihmismielessä herättämän mahtavan kaiun vastakkaisuus on luonteenomainen Proustin kerronnalle.

Proust korosti erittäin pitkälle sisäisen todellisuuden autonomisuutta. Kauan mielessä elänyt tapahtuma tai aistimus, se mikä on muistia, on ajan mittaan vain voimistunut, se on tullut osaksi sisästä draamaa, joka latautuu omasta jatkuvuudestaan, sen jännite kasvaa. Ajankohtaiset ärsykkeet välittyvät muistojen täyttämään mieleen vaimeina, tuskin todellisina tapahtumina: ”…ehkä todellisuus muodostuu vain muistissa: kukat, jotka minä nyt näen ensimmäisen kerran, eivät tunnu minusta oikeilta kukilta.”

Jokin vähäinen ja ajassa etäinen aistimusmuistuma saattaa panna liikkeelle pitkän ja polveilevan mielikuvien sarjan. Kaikki Proustin tulkitsijat ottavat tästä esimerkiksi teen kanssa maistetun ”madeleine”-leivoksen, jonka tuottama makuelämys pitkien ponnistusten jälkeen palautti kertojan mieleen kauan sitten menneet hetket isotädin huoneessa. Tässä jälleen todiste muistikuvien totta todemmasta todellisuudesta: ”Mutta kun menneistä ajoista ei enää ole jäljellä mitään ihmisten kuoltua, esineitten tuhouduttua, elävät pitkään yksin haju ja maku, muita hauraammat mutta elinvoimaisemmat, uskollisemmat, ja ne elävät kuin sielut, muistavat, odottavat, toivovat kaiken muun raunioilla, kannattavat murtumatta, melkein olemattomana hiukkasena muiston valtavaa rakennelmaa.”

Näin on varmaan tullut puhuttua riittävästi Proustille luonteenomaisesta muistikäsityksestä. Toinen tähdennettävä asia on proustilainen lause.

Voimme liioittelematta sanoa, että Proustiin saakka kerronnassa käytetyt lauseet katkoivat mielivaltaisesti, kielimiesten antamien ohjeiden mukaisesti ajatusta ja mielikuvien toistoa. Kuten viimeksi lainaamastani näytteestäkin huomaa, laajensi Proust lauseensa sisältämään monia ristiriitaisiakin tekijöitä, jotka kuitenkin tarvittiin täydentämään toisiaan yhden kokonaisen mielikuvan rakenneaineena. Sanomattakin on selvää, että nämä lauseet eivät olleet itsetarkoituksellisia taidonnäytteitä, niiden laajaa tilaa tarvittiin menneisyydessä liihottelevien haurassiipisten perhosten tavoitteluun. (Tarkoitan perhosilla tietystä muistin säilömiä elämyksiä.)

Proustilainen, lause on sitten periytynyt myöhemmille kertojille (Joyce, Faulkner ja ranskalaisen uuden romaanin Claude Simon).

Omasta puolestani en olisi aikani lapsi, ellen sanoisi, että Marcel Proust oli myös yhteiskunnan kuvaaja. Hänen perheensä kuului ylempään keskiluokkaan ja Proust vei tunnontarkasti kirjoihin tämän elämänpiirin kammottavat arvojärjestykset, tavat ja hyveet, joiden valtapiiriin joutuessaan ulkopuolinen luulisi elävänsä painajaista. Tämä painajaismainen vaikutelma syntyy kuitenkin vasta erittelyn jälkeen, sillä Proust itse ei asettunut tuon maailman ulkopuolelle, hän eli siinä ja kuvasi itsensä sen osana. Tiedämme lisäksi kirjailijan elämästä, että hän ponnisteli päästäkseen korkeimpien seurapiirien, herttuattarien ja kreivien, tuttavuuteen, ja hän pääsikin.

Silti Proustin romaania lukiessa tietää, että Proust hyvin koki porvarishyveiden ja seurapiiriturhamaisuuden joutavuuden, koki sen omalla kohdallaan ja muiden kohdalla. Miten ei olisikaan kokenut! Proustilla oli homoseksuaalisia suhteita, mutta kerran hän lähti jopa kaksintaisteluun hänen kohdistettujen tämän suuntaisten väitteiden tähden.

Kun Kadonnutta aikaa etsimässä on omaelämäkerrallinen romaani, tietysti osin muunnettu, kuvataan siinä myös Proustin homoseksuaalisia rakkaussuhteita. Hän on kuitenkin antanut miesrakastetuilleen naisten nimet, vaikka rakkaussuhteiden hitaan traagisuuden selittää loppuun saakka vain intohimon ja ympäristönormien risti riita.

Proust oli kirjailijoita, jotka kirjoittivat vaikeasti ja korjaillen ja joiden tyyli silti tai sen tähden tuntuu luontevalta ja viimeistellyltä. Edellä tuli mainittua hänen lauseensa. Tästä kaikesta johtuu, että Proustin kääntämistä pidetään ei vain urheilusuorituksen vaan kerrassaan sankaritekona. Jotkut kääntäjät ovat kuolleet kesken urakkaansa.

On siis kaikki aihe lähettää myötätuntoinen ajatus Pirkko Peltoselle ja Helvi Nurmiselle, jotka kohtaloa uhmaten ovat vastaanottaneet tämän jättiläismäisen tehtävän. Pistokokeiden perusteella päättelen, että he ovat tehneet tunnollista työtä. Paikoitellen suomalainen teksti on erittäin nautittavaa, tällainen kiitettävä kohta on esimerkiksi sivulla 45.

En lähde kielteisten huomautusten tarkkaan kirjaamiseen, koska kaiken lisäksi arvaan, että tämä ensimmäinen nide on suomentajilta vasta sormiharjoittelua. Sallittakoon kuitenkin muutama yleinen huomautus:

Pilkutus on liian tunnontarkka. Se tukahduttaa akateemisuudessaan proustilaisen proosan väljän liikehdinnän, vie ilman lauseista. Sanajärjestykset ovat toisinaan outoja. Relatiivilauseet ja pilkuin eristetyt adjektiivit olisi syytä sulattaa nykyistä useammin päälauseeseen, jotta turha töksähtely väitettäisiin. Sananvalinnoissa kannattaisi suomentajien aina tilaisuuden tarjoutuessa syrjäyttää. Nykysuomen Sanakirja ja luottaa sen asemesta omaan korvaansa.

Suomennoksia on niin mukava mestaroida. En malta olla sanomatta, että jo romaanin nimeä suomennettaessa olisin mennyt lähemmäksi suomenkielelle luonteenomaista tiivistystä. Ehdotukseni olisi ollut Mennyttä tavoittamassa mutta kenties se on hyvä vain minusta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi