Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 10

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Jälleenlöydetty aika. (Le temps retrouvé) Suom. Annikki Suni. Otava. 433 s. 30 e.

”Romaanin päätösosassa otetaan ratkaiseva askel kohti alttaria, jolla kertoja Marcel uhraa tuhlatun elämänsä Taiteelle eli ajattoman olemuksen etsinnälle.”
Jan Blomstedt, Helsingin Sanomat 10. 3. 2007

Marcel Proustin romaanisarjan viimeinen osa Jälleenlöydetty aika syntyi rinta rinnan ensimmäisen osan kanssa. Alkua ja loppua seurasivat keskiosat. Pääteasema, jolle lukija saapuu pitkältä matkalta, on ollut kirjailijalle lähtöpiste, romaanin kirjoittamisen alku.

Proust vertasi romaaniaan katedraaliin. Kutakin osaa vastasi jokin kirkkoarkkitehtuurin elementti sisäänkäynnistä holveihin, arkadeihin ja alttareihin, unohtamatta pyhimysten ja arvohenkilöiden kuvia. Katedraalissa ajallisen ja ikuisen oli määrä kohdata, ensin siellä täällä ja viimein kaiken yli pyyhkäisevänä harmonian aaltona. Konstruktio näyttäytyy ja hartaus herää.

Romaanin päätösosassa otetaan ratkaiseva askel kohti alttaria, jolla kertoja Marcel uhraa tuhlatun elämänsä Taiteelle eli ajattoman olemuksen etsinnälle.

Rakkauksien hurma – tai pikemmin tuska – on jäänyt taakse. Vanheneva Marcel löytää aiheesta ne lainalaisuudet, joita hän kirjailijana tarvitsee kuvatakseen rakkauden harhoja ja niihin hukattua aikaa. Kadonnut aika on oikeastaan kadotettua aikaa, joka saa arvonsa jälkiviisaudesta.

Sama koskee nuoren Marcelin seurapiiri-intoa. Ennen mikään ei ollut loistokkaampaa kuin päästä aristokraattisten Guermantesien kekkereihin. Nyt, ensimmäisen maailmansodan ruumisröykkiöiden taustaa vasten, seurapiirien rappio ja raadollisuus ovat vastaansanomattomia. Kun Marcel osallistuu hienoston naamiaisiin, ihaillut arvohenkilöt ovat kuin haudoistaan horisemaan nousseita aaveita.

Snobismin teemalle pannaan piste. Huomatuksi tulemiselle on uhrattu aikaa ja voimia, ja kaikki turhan takia. Ei sentään, taiteen takia. Salongeissa yhden jos toisen entiset ansiot kääntyvät laskuun ja vanhoja kasvoja tuskin edes muistetaan. Jopa virkeä paroni Charlus, jonka paheeksi paljastuu entisten lisäksi oman lihansa kiduttaminen, alkaa vaikuttaa höperöltä.

Seurapiirikuvausten satiiria on ylistetty, mutta minusta se on junnaavaa. Samaa kuplaa pistellään neulalla sadat kerrat ennen kuin se puhkeaa. Satiirin varsinainen anti taitaa olla yhteiskuntakritiikin sivuilmiö. Oleellista on tapa kuvata seurapiiri-ihmisiä ajan eri pisteistä.

Jokainen Proustin henkilö rakentuu eri aikojen ja hetkellisten vaikutelmien pirstaleista. Niiden koossapysymisen takeena on vain nimi ja jokin salaisuus, joka uhmaa ajan hampaita.

Aika repii, taide – tahattoman muistin ohjaamana – elähdyttää. Ja jos elävässä elämässä henkilön identiteetti näyttää huteralta, taiteessa se ilmenee jälkikuvana, tai kahden eri hetken yhteiskuvana, joka vie ihmisen salatun ”pysyvän minän” äärelle. Pysyvää minäänsä ei muuten tavoita elämässä kuin ohimennen – ja tämäkin pätee Proustin mukaan vain lahjakkaimpiin ihmisiin, taiteilijoihin.

Siitä huolimatta hän väittää, että lukiessamme hänen romaaniaan teemme vain tuttavuutta oman piilevän minämme kanssa. Kehu kääntyisi itsekehuksi ja päinvastoin.

En usko. Minusta Proustin tapa rakentaa henkilökuvia tuokiokuvista ja niiden jännitteistä on se, mikä tekee hänestä omintakeisen kirjailijan, ei niinkään se, että hän uskoo tehtäväkseen osoittaa perimmäisiä psykologisia totuuksia. Tämäkin puoli näyttäytyy romaanissa kautta linjan draama-aineksen ohessa. Samoin Proustin estetiikka, jossa ”metaforalla” on avainsanan asema.

Annikki Sunin käännös on raikas ja luonteva. Vain yksi pikkujuttu: metafora on suomennettu ”vertauskuvaksi”. Selvää suomea, mutta ei ihan sama asia. Proustilaisessa metaforassa mennyttä ei niinkään verrata nykyhetkeen, se siirtyy nykyhetkeen ja säteilee siinä salaperäisesti, saumattomasti ja ”ajattomasti”.

Miten menneistä turhuuksista yhtäkkiä syntyy autuas metafora? En tiedä. Luulen ettei edes Marcel Proust tiennyt tarkkaan. Mutta hän tiesi, miten siitä ja muista asioista kirjoitetaan, niin että hän itse ja joku toinenkin saisi siitä salaviisaita ahaa-elämyksiä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi