Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2–3

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Otava 1977. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3: Rouva Swannin ympärillä. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Otava 1979

”Hän sekoittaa toisiinsa eri tasoja: elävää elämää ja taidetta, talonpoikaista ja aristokraattista, ylevää ja arkista, arkaaista ja modernia. Kun näennäisesti yhteensopimaton osoittautuukin toimivaksi, lukija kokee totunnaisen uudella tavalla. Tiedostamaton muuntuu tiedostetuksi, arkipäiväinen ja tavanomainen ihmeelliseksi ja uudeksi.”
Tarmo Kunnas, Helsingin Sanomat 16. 3. 1980

Marcel Proustin kuusiosaisesta, kolmetoista nidettä käsittävästä romaanisarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä on nyt kolme ensimmäistä käännetty suomeksi.

Ensimmäisen niteen Combray ovat suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen jo vuonna 1968. Inkeri Tuomikoski on saattanut vuonna 1977 suomenkieliseen asuun toisen niteen, joka käsittää kaksi jaksoa: Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Viime vuonna ilmestyi Inkeri Tuomikosken kääntämänä kolmas nide Rouva Swannin ympärillä.

Marcel Proustin romaaneissa ei ole juonta, ei dramaattisia tapahtumia, ei intohimoisia luonteita tai kehityshistoriaa. Kirjailija ei liioin ota kantaa asiankohtaisiin poliittisiin ongelmiin. Hän ei myöskään pohdi ”perimmäisiä kysymyksiä”.

D. H. Lawrence onkin ilmaissut vastenmielisyytensä kirjailijan ”ikävystyttävien jaaritusten” suhteen. Jean-Paul Sartre on pitänyt Proustin psykologiaa keinotekoisena ja vaikutuksiltaan kielteisenä. On myös ankarasti arvosteltu kirjailijan yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä.

Missä on siis Marcel Proustin väitetty suuruus ja merkitys?

Tajunta ja todellisuus

Lukijan on lähestyttävä tätä 20. vuosisadan suurinta ranskalaista romaanikirjailijaa vailla ennakkokuvaa siitä, mitä kirjallisuuden ja romaanitaiteen pitäisi olla.

Romaanisarja vaikuttaa temaattisesti epäyhtenäiseltä. Kertoja Marcelin lapsuudenmuistot Combrayn pikkukaupungista tai hänen rakkautensa Gilberteen liittyvät vain löyhästi kuvauksiin nuoren herra Swannin rakkaudesta ja pariisilaisesta seurapiirielämästä.

Kertomuksen eri polvekkeiden ja merkityksettömäntuntuisten sivuepisodien koossa pitävä voima on kertojan tajunta ja hänen tapansa tarkastella todellisuutta ja eritellä psykologisia ilmiöitä. Kertomuksessa on tiettyjä esteettisiä ja psykologisia johtoaiheita, jotka antavat romaanisarjalle yhtenäisyyttä.

Marcel Proust oli tutustunut jo koulupoikana aikakauden mielenkiintoiseen muotifilosofiin Henri Bergsoniin. Proustin kiinnostus häneen epäilemättä kasvoi, kun filosofi solmi avioliiton kirjailijan serkun kanssa.

Bergsonilta kirjailija oli omaksunut ajatuksen, että looginen ja rationaalinen tietoisuus eivät koskaan tavoita todellisuuden perimmäistä olemusta. Tapa, jolla ihminen kokee tajuntansa ulkopuolella olevan todellisuuden, on sidottu hänen inhimilliseen ”järkeensä” ja aisteihinsa. Käsityksemme objektiivisesta todellisuudesta perustuu vain subjektiiviseen heijastumaan tajunnastamme.

Aikalaistensa ja ystäviensä impressionistien tapaan kirjailija on menettänyt uskonsa muuttumattomaan, staattiseen ja yksiselitteiseen todellisuuteen. Romaanikirjailijana Proust puhuu ”muistista”, mutta hän ei tarkoita tuolla sanalla menneisyyttä nostalgisesti ja älyllisen kalpeasti tähyilevää tietoisuutta.

”Muisti” on kirjailijalle tahdosta riippumaton, vaistonvarainen voima, joka muuttaa menneisyyden aistikylläiseksi nykyisyydeksi. Sisäinen todellisuutemme on ulkoista todellisuutta mahtavampi.

Impressionistien tavoin Proust haluaa osoittaa, että mikä tahansa ei-draamattinen ja arkipäiväinen ilmiö on muutettavissa syväksi esteettiseksi kokemukseksi.

Kirjailija on filosofina ranskalainen: häntä ei kiinnosta metafysiikka tai pohdinnot elämän tarkoituksesta, vaan filosofia on väline, jonka avulla elämästä tehdään rikkaampi.

Aistien voima

Romaanisarjan kertoja muistuttaa taiteen tutkijaa, joka erehtyy luulemaan ympäröivää todellisuutta taidegalleriaksi. Hän ihailee sen asetelmia, muotokuvia ja maisemamaalauksia.

”Luonnonkuvauksiinsa” kertoja sisällyttää koko fyysisen maailmaan: talot, kadut, puistot, katedraalit, puvut, huonekalut, käyttöesineet. Räikeisiin ja voimakkaisiin tehokeinoihin tottunut moderni lukija havahtuu: olenko kulkenut elämän värikkään ja monikylläisen ihmeen ohi aistit turtuneina?

Älylliset abstraktiot, kieli, nimet, jopa taiteen ja kirjallisuuden perinteiset symbolit ja metaforat ovat kaavamaistaneet ihmisen tunne-elämän. Marcel Proust kutsuu meidät tarkastelemaan todellisuutta entistä syvemmin, kuuntelemaan tarkemmin ja aistimaan herkemmin.

Karttaessaan mielteidemme ja aistivaikutelmiemme totunnaisia kulkureittejä kertoja uudistaa metaforan ja vertauksen.

Hän sekoittaa toisiinsa eri tasoja: elävää elämää ja taidetta, talonpoikaista ja aristokraattista, ylevää ja arkista, arkaaista ja modernia. Kun näennäisesti yhteensopimaton osoittautuukin toimivaksi, lukija kokee totunnaisen uudella tavalla. Tiedostamaton muuntuu tiedostetuksi, arkipäiväinen ja tavanomainen ihmeelliseksi ja uudeksi.

Proustin huumori on peräisin samasta lähteestä. Elämän eri tasot lankeavat yllättävästi yhteen: kansanomainen palvelijatar Françoise alkaa muistuttaa luomiskiihkoista Michelangeloa valmistaessaan hyytelöityä härkää.

Kirjailijan huumorissa on myös Bergsonin komiikan teoriasta tuttu piirre. Naurettava syntyy siitä, että elämän monimuotoisuus alistetaan jollekin mekaaniselle ja automaattiselle. Kenraali de Froberville ei luovu sotilaan roolistaan yksityishenkilönä sen paremmin kuin Monsieur de Norpois diplomaatin osastaan nuoren Swannin rakkautta käsittelevässä osassa.

Elämänmyönteisyys

Yksi syy Proustin teosten suureen suosioon on niiden elämänmyönteisyys. Vaikka ”kadonneen ajan etsimistä” on joskus verrattu kadonneen onnen etsintään, kirjailija sittenkin hyväksyy kuvaamansa ihmiset ja olemassaolon. Ennen kaikkea Combrayn lapsuudenmuistoissa kertoja suhtautuu varauksettoman ystävällisesti ympäröivään todellisuuteen ja ihmisiin.

Vuosisadan vaihteen saksalaisessa, anglosaksisessa ja pohjoiseurooppalaisessa kirjallisuudessa subjektiivinen todellisuuskäsitys johti kirjailijat usein resignaatioon. Todellisuus oli heille vain illuusiota, valhetta ja unta.

Impressionistien sukulaiselle, perin ranskalaiselle Proustille mielikuvat eivät sen sijaan ole harhaa, petosta tai valhetta vaan elämäntäyteisiä ja aistivoimaisia. ”Pako todellisuudesta” muuntuu aistien juhlaksi.

Proustin romaanitaide ei ole vailla traagista ulottuvuutta. Hän on syvästi tietoinen ihmisluonteen viheliäisyydestä, elämän järjettömyydestä ja epämoraalisuudesta.

Mutta ranskalaisen klassismin perillisenä hän ei korosta epätoivoaan ja illuusiottomuuttaan. Ilkeydessä, itsekkyydessä, pahansuopuudessa tai epäluuloisuudessa ei ole mitään sensaatiomaista. Snobismi tai paheellisuus voivat sisältää elämänonnea. Naiivi, epätarkoituksenmukainen ja naurettava voivat olla inhimillisyydessään elämänmyönteisiä. Kaikki dostojevskiläinen on häivytetty taustalle ikään kuin itsestään selvyytenä, mille ei kannata uhrata liikaa huomiota.

Proustille tyypillinen on kuvaus kansannaisesta ja palvelijattaresta Françoisesta, jonka tapaamme toistuvasti romaanisarjan eri osissa. Kertoja suhtautuu suurella sympatialla tähän erinomaisen ruoan valmistajaan, joka on samalla kertaa älykäs ja naiivi, hellä ja julma, uskollinen ja sadistinen.

Astmasta, monenlaisista neurooseista ja seksuaalisesta poikkeavuudesta kärsivä kirjailija vetäytyi mielellään eristettyyn, korkilla päällystettyyn makuuhuoneeseensa kirjoittaessaan romaanisarjaansa. Kukkien tuoksu, kävely luonnossa ja monet arkipäivän nautinnot olivat sairaalloiselle kirjailijalle kiellettyä ylellisyyttä.

Juuri tämä poikkeuksellisuus on ilmeisesti auttanut häntä löytämään uutta ja ihmeellistä tavanomaisessa. Kirjailija on luonut yliherkkyydestään herkkyyttä, neurooseistaan terveyttä, epätoivostaan voimaa. Taiteellisessa luomisessa paljastuu, miten suhteellisia ovat sairauden ja terveyden, elinvoiman ja degeneraation käsitteet.

Proustin ihmiskuvassa tulee parhaiten ilmi hänen elämänkäsityksensä kätketty traagisuus. Illuusiottomasti mutta kuitenkin osoittelematta hän kuvaa inhimillistä komediaa, jota ohjaavat turhamaisuus, pätemisentarve ja kilpailu.

Kertojan tajunnassa ihmisten alitajuiset itsekkäät motiivit muuttuvat läpinäkyviksi. Jokainen tiedostaa totuuden itsestään ja ympäristöstään vain sikäli, kun se palvelee hänen omanarvontuntoaan.

Psykologina kirjailija pyrkii sovinnaisen syvyyspsykologisen ajattelutavan tarkistamiseen. Hän kuvaa sielunelämän mikrokosmosta. Hänelle ei ole olemassa tunteita sinänsä, vaan jotain hienojakoisempaa ja yllätyksellisempää.

Herra Swann ei tunne perinteisen romaanin rakastajien tavoin vain jatkuvaa ja jakamatonta intohimoa, vaan perättäisiä, ”impressionistisia” tunnetiloja. Kirjailija ei kuvaa edeltäjiensä tavoin staattisia tai hitaasti kehittyviä minuuksia vaan persoonallisuuksia, joissa eri minuudet ovat toisilleen miltei vieraita.

Hienostuneen ja älykkään Swannin rakkaus puolimaailmaa edustavaan Odette de Crécyyn on käsittämätöntä ja arvoituksellista, aivan kuin se miltei masokistinen tunne, jolla Swann seuraa mustasukkaisia kuvitelmiaan.

Samoin kuin impressionismissa realistisen maalaustavan selkeät ääriviivat muuttuvat epämääräisiksi ja aavistuksenomaisiksi, niin Proustillakin perinteisen rakkausromaanin kuvaamat yksiselitteiset intohimot menettävät keinotekoisen selkeytensä. Ihmisen tunne-elämä on nyt jatkuvassa muutoksessa.

Kirjailijan kuvaamat henkilöt muistuttavat monomaanisuudessaan Balzacin ihmisiä. Heidän monomaniansa liittyy kuitenkin vain rakkauteen. Herra Swann on kuin noiduttu suhteessaan Odette de Crécyyn. Kertoja Marcel on rakkauskokemuksissaan kuin hänen toinen minänsä.

Ranskalaiselle romaaniperinteelle uskollisena Proust ei ole vain tiedostamattomien käyttäytymismotiivien ja esitietoisen sielunelämän kuvaaja; hän on myös sosiaalisten tilanteiden analysoija, käytännön psykologi.

Proust ja yhteiskunta

Kertoja tuntuu hymyilevän diplomaatti de Norpiois'n kaltaisille vaikuttajille, jotka elävät lähellä aikakauden suuria tapahtumia. Proust tiedostaa esteettisen ihmisen ja toiminnan miehen välisen ristiriidan. Hänelle henkisyys on jotain ulkonaisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta riippumatonta.

Romaanisarja ei kuitenkaan ole merkityksetön yhteiskunnalliselta kannalta. Se on dokumentti menneestä aikakaudesta, ranskalaisen suurporvariston kriisistä ja aristokratian rappiosta. Vaikka Proust ei kirjoita varsinaista satiiria, hän paljastaa yhteiskunnan, jossa naurettavat ennakkoasenteet, väärät arvot ja uskomukset tyrannisoivat ihmisiä.

Rakkaus taiteeseen ja elämään vaientaa kuitenkin tyystin Proustin kriittisyyden. Hän suhtautuu samalla ironisella hyväntahtoisuudella aristokraatteihin, suurporvariston edustajiin ja taiteilijoihin kuin kanaa omin käsin tappavaan palvelijatar Françoiseen.

Proustin kuvaama maailma on viheliäisyydessään merkillisellä tavalla sympaattinen. Se synnyttää varovaisia kysymyksiä: eivätkö epäoikeudenmukaisuus, sairaus ja rappio kuulu luonnolliseen elämään? Onko luokaton, täysin moraalinen ja rationaalinen yhteiskunta enää inhimillinen?

Moderni klassikko

Marcel Proust säilyttää romaanitaiteen uudistajanakin jotain ranskalaisen klassismin perinteestä. Hänen kykynsä hallita suvereenisti elämän traagisia, demoonisia ja epämoraalisia piirteitä samoin kuin hänen esitystapansa ovat klassisen pidättyviä. Jopa Proustin pitkissä, monipolvekkeisissa lauseissa on jotain paradoksaalisella tavalla klassista.

Proustin pitkät lauseet muistuttavat usein säännöllisiä ketjumaisia kuvioita. Ranskalaista alkutekstiä lukiessa vaikutelma ei ole abstrakti, hämärä, raskas tai epäselvä.

Proust on turvautunut pitkiin lauseisiin ilmeisesti osittain Bergsonin filosofian vaikutuksesta. Inhimilliset ajatukset ja tunnetilat on kuvattava keskeytymättömänä virtana ilman taukoja ja katkoksia. Kun todellisuutta tarkastellaan vahvan optiikan läpi, yksityiskohdat korostuvat synnyttäen kokonaisvaikutelman, jonka taiteilija koettaa vangita mahdollisimman monin välittömästi toisiaan seuraavin siveltimenvedoin.

Kääntäjän vaikeudet

Combray-niteen kääntäjien Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen yhteistyö on mielestäni tuottanut erittäin luotettavan ja varman lopputuloksen. Joitakin ranskalaisen kulttuurin käsitteitä on mahdoton luontevasti siirtää erilaiseen kulttuuriin, ja tällaisissa tapauksissa kääntäjät ovat jättäneet yksityisen termin kääntämättä. Toisinaan he ovat käyttäneet hyväkseen suomen kielen luonnonääntä matkivia ilmauksia, jotka saattavat olla ranskankielisiä vastineita ilmeikkäämpiä. Combray-käännöksen yleissävy vastaa epäilemättä hyvin Proustin luomaa alkuperäistä tunnelmaa.

Proustin kielen monista vaikeuksista ja pitkistä lauseista on selvinnyt verraten hyvin myös Inkeri Tuomikoski.

Hän kääntää edeltäjiään vapaammin. Siinä piilee vaara. Proustille kieli on myös sitä käyttävän henkilön sosiaalisen tason ja kulttuurin ilmentäjä. Ranskan kielen sanontatavat, sen rikkaiden verbimuotojen, etenkin konjunktiivin käyttö sijoittaa puhujan vääjäämättä tiettyyn sosiaaliseen kategoriaan. Suomen kielessä sosiaalinen skaala on suppeampi. Ylätyyli kääntyy helposti abstraktiksi ja elämälle vieraaksi. Tuttavallisuus ja kielteinen kansanomaisuus tulevat liian nopeasti vastaan.

Kääntäjä demokratisoi liiaksi aristokraattisia ja porvarillisia seurapiirejä. Proust saa joskus kieleensä miltei ekspressionistisia piirteitä. ”Pieni liioittelu” (petite exagération) käännetään ”hossottamiseksi”, ”missä tahansa” (n' importe où) ”kaiken karvaisissa paikoissa”, ”lisäksi” (de plus) taas ”kaiken kukkuraksi”. Verraten pidättyville ja neutraaleille ilmauksille kääntäjä löytää kansanomaisemman vastineen: ”olin ällistynyt” (je fus stupéfait) käännetään ”olin aivan äimänä”.

Tyylin yhtenäisyys kärsii jonkin verran vastaavasta tekstin ”elävöittämisestä”. Esimerkiksi alkutekstissä todetaan ”. . .te tarjoilette ikään kuin tuli olisi irti. . .” Kääntäjä kääntää: ”. . . te tarjoilette niin kuin teillä olisi tuli hännän alla. ..”

Joskus kääntäjä ei löydä riittävän vivahteikkaita vastineita ranskalaisille sanoille. Esimerkiksi termien ”muflerie”, ”goujaterie”, ”rustre”, ”de mauvais goût” ja ”peu délicat” suomalaiset vastineet on kaikki johdettu samasta rumasta sanasta ”moukka”.

Kulttuurin kriisi

Henri Bergsonin filosofia oli reaktio viime vuosisadan dekadenttia pessimismiä ja kyynistä rationalismia vastaan. Se antoi ilmavuutta filosofiselle traditiolle, joka oli liiaksi urautunut tieteellisyyteensä ja järkeisuskoonsa.

Samalla tavoin voimme nähdä Proustin romaanitaiteen reaktiona perinnettä vastaan, joka on käyttänyt loppuun mahdollisuutensa. Kirjailija haluaa uudistaa 20. vuosisadan ihmisen esteettistä ja emotionaalista kokemistapaa.

Proustin romaanitaide vaikuttaa tänään jopa elinvoimaisemmalta kuin Bergsonin aikoinaan niin muodikas filosofia. Se paljastaa vanhan kulttuurin kyvyn uusiutua sekä uskon elämään ja sen kauneuteen maailmassa, jota uhkaavat henkinen levottomuus, ahdistus ja rappio.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi