Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Paikannimet: Paikkakunta. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1983.

”Jokaisessa hetkessä piilee paljon enemmän kuin samaisena hetkenä oivalletaan: vasta muisti on vapaa yrittämään jonkinlaista kokonaiskuvaa, eikä muistikaan riitä, vaan tarvitsee avukseen – menneiden hetkien salakieltä purkamaan – älyä ja mielikuvitusta, taiteellista hahmotusta.”
Jan Blomstedt, Helsingin Sanomat 13. 2. 1983

Marcel Proustin kääntäminen etenee hyvää vauhtia. Suurteoksen kolmas nide Rouva Swannin ympärillä sai suomenkielisen asunsa 1979 (aivan ensimmäinen osa 1968), ja juuri on ilmestynyt neljännen niteen suomennos Paikannimet: Paikkakunta.

Täytyy muistaa, että Proustin todellinen päähenkilö on kieli ja hänen "kadonnut aikansa" taiteen kestoaikaa, joka jatkuu aina länsimaisen kulttuurin lopulliseen pamahdukseen. Kääntäjä Inkeri Tuomikoski ei siis ole liikoja aikaillut välivuosina. Kaikkinainen aikailu osoittaa vain kunnioitusta Proustia kohtaan, ja vielä enemmän itse kääntämisen ryhtymys: se jos mikään on "aikansa kadottamista". . . Kiitos!

Mitä sitten tarkoittanee romaanisarjan yhteisnimike Kadonnutta aikaa etsimässä? Marcel Proust (1871-1922) antaa päähenkilönsä "Marcelin" muistella aikoja, jolloin hän ei saanut aikaan mitään hyödyllistä ja pysyvää: sen sijaan, että olisi antautunut vakaville opinnoille ja pönkittänyt tulevaa yhteiskunnallista asemaansa, hän antautui hetkellisten intohimojensa vietäväksi.

Le temps perdu ei tarkoita vain kadonnutta aikaa, vaan myös kadotettua, haaskattua aikaa. Proustin paradoksi on siinä, että juuri haaskatusta ajasta voi jälkeenpäin oppia mitä elämä perimmältään on. Kadonneen ajan etsintä on niiden tulevien, muistikellarissa kypsyneiden elämysten etsintää, jotka syntyvät kadonneen ajan merkkikielen tulkinnasta.

Sillä jokaisessa hetkessä piilee paljon enemmän kuin samaisena hetkenä oivalletaan: vasta muisti on vapaa yrittämään jonkinlaista kokonaiskuvaa, eikä muistikaan riitä, vaan tarvitsee avukseen - menneiden hetkien salakieltä purkamaan - älyä ja mielikuvitusta, taiteellista hahmotusta.

Proustin taide on siten eräänlaista tulevaisuuden etsintää kaikelle sille, mikä kadonneessa ajassa olisi tyystin kadotettua, ellei metafora, taiteilijan tyyli ja näkemys pelastaisi sitä normaalista kadotuksestaan.

Snobismi

Kadonneen ajan neljäs nide kattaa Marcelin loma-ajan Balbecissa, meren rannalla olevassa lomakeskuksessa. Alussa Balbec on vain paikannimi; hotellihuone on pelottava soppi, jonka tuntemattomuus rinnastuu kuoleman tuntemattomuuteen. Mutta vähitellen paikka alkaa saada piirteitä, omat kasvonsa. Tottuminen paikkaan voimistaa kiinnostusta sen salaisuuksiin.

Yhdessä vaiheessa Marcel huokaisee (tässäpä lentävä lause): "Ellei tottumusta olisi, elämän pitäisi tuntua ihanalta niistä, joita kuolema joka hetki uhkaa - toisin sanoen kaikista ihmisistä."

Ranskalaisen kirjailijan Julien Gracqin mukaan Proustin romaanisarjan pinnallisinta ja tyhjänpäiväisintä antia ovat Marcelin monokkelin vaeltelut Pariisin salongeissa. Juuri seurapiireissä Marcel tuhlaa aikaansa enemmän kuin siitä vastaavasti oppii.

Koska Marcel pitää itseään taiteilijasieluna, jonka hienostus on sisäistä laatua, hän katsoo ironisen huvittuneesti seurapiirisnobeja, jotka ulkonaisin hienosteluin koettavat peittää sisäisen hienostumattomuutensa, jopa vulgaarisuutensa.

Pelkkää Balzacin jalanjäljissä pyöriskelyä! Mutta kiinnittäisikö Marcel toisaalta niin paljon huomiota seurapiirisnobeihin, ellei hän itse olisi snobi, maailmankirjallisuuden suurimpia snobeja?

Balbecin maisemassa ollaan kuitenkin kaukana Pariisin salongeista. Balbecissa hän voi viljellä ystävyyttä lähes-hengenheimolaisensa Saint-Loupin sekä taidemaalari Elstirin kanssa. Täällä hän on hyvässä seurassa. Pian kuvaan astuu myös porvaristyttö Albertine, hänen tuleva rakastettunsa.

Mutta salonkisnobismin epäsuora vaikutus näkyy tavassa, jolla Marcel puhuu ns. työtätekevästä kansanosasta. Yksinäisenä ihmisenä häntä vaivaa "rakkaus massoihin", ja hän ajattelee kaiholla "työläistyttöjä joiden vapaapäiviä emme tunne, vaan kauhistumme, kun emme näekään heitä tehtaan portilla".

Massat edustavat Marcelille kadotettua aitoutta.

Rakkaus

Liikuttavaa, varmasti itseironistakin. Mutta ainakin on turhaa mennä väittämään, että Proustin suuret teemat - rakkaus ja mustasukkaisuus - olisivat vain ylempien yhteiskuntaluokkien ongelmia. Rakkaudesta ei ole tilastoja, mutta mustasukkaisuuden tunteissa seurapiirikerrostumat eivät yleensä osoita samaa estottomuutta kuin ns. alemmat kerrostumat.

Proustin sydän (tai paremminkin hänen filosofinen järkensä) on massoja lähellä siinä, että häntä kiinnostaa rakkaudessa nimenomaan mustasukkaisuus. Ei melodraaman, vaan älyllisen draaman aineksena, sillä mustasukkaisuus johdattaa ennen kaikkea syvemmälle toisen ihmisen sielun tulkintaan.

Niinpä kun Marcel rakastuu Albertineen, hän suhtautuu rakkauteensa huolettomasti niin kauan kuin ei tule torjutuksi. Mutta tullessaan Albertinen torjumaksi, hänessä herää kunnioitus ja uteliaisuus Albertinen salattua tunne-elämää kohtaan: rakastaako Albertine häntä vai ei, mitä Albertinen eleet ja sanat syvimmiltään tarkoittavat?

Tällaisen älyllisen draaman premissinä on se, että Albertine itse on vähemmän kiinnostava kuin hänessä vastaantuleva ihmisen salaisuus, jota Marcelissa asuva taiteilija metsästää.

Jean-Paul Sartre ei tunnetusti pitänyt Proustista, filosofisista syistä. Yksi hänen antiproustilaisista väitelauseistaan kuuluu, että "meidät on vapautettu Proustista", koska Husserlin ansiosta tiedämme nyt paremmin, että "jos kiinnymme johonkin henkilöön, se johtuu siitä, että tuo henkilö on rakastettava".

Olipa vapauttamisen laita miten tahansa, Sartre oli ainakin lukenut Proustia. Balbecissa ollessaan Marcel muotoilee rakkauskäsityksensä hyvin selvästi: "Kaikkein valikoivinkin mahdollinen rakkaus johonkin ihmiseen on sekin rakastumista johonkin muuhun".

Mihin? Tulevaan, nykyhetkistä täydellisempään muistiluomukseen, jonka rakkaus kirvoitti? Marcel vastaa: "Rakastetun läsnä ollessa nauttimamme mielihyvä on vain negatiivi, me kehitämme sen myöhemmin kotiin palattuamme".

Ystävyys

Sille, joka on tottunut rakastamaan niitä, jotka ovat rakastettavia, tällaisen rakkauskäsityksen täytyy olla silkkaa snobismia. Mutta ainakaan Proustin rakkauskäsitys ei ole inhottavan yksipuolisesti maskuliininen: rakastetustaan Marcel etsii selvästi omaa naisellista minäänsä.

Siitä syystä rakkaus, vaikka se ei todelliseen yhteyteen ja kommunikaatioon johdakaan, ravitsee hänen muistiaan ja mielikuvitustaan paljon voimakkaammin kuin ystävyys, joka parhaimmillaan on älyllistä vuorovaikutusta, mutta joka ei juuri kosketa tunteita - siinä muuten yhtymäkohta Sartreen, joka ani harvoin ystävystyi, mutta sitä useammin joutui naisten pauloihin.

Ystävystyminen Marcelin kanssa herättää Saint-Loupissa halun ilmaista iloa yhdessäolon ja keskustelun hetkistä, mutta Marcelin tuollainen tunnustus tekee vain surulliseksi. Ilon hetkensä hän kokee yksin ollessaan. Ystävyys on hänestä aina hieman rasittavaa.

Ystävyys on Marcelille vain tavallista syvällisempi seurapiirielämän muoto. Mielikuva ystävyydestä on hänen snobisminsa ja seurapiirisnobismin kritiikkinsä leimaama. Hänen on vaikea kuvitella ystävyyttä, joka ei vaatisi henkevyyttä.

Ystävystyminen Elstirin, nerokkaan taiteilijan kanssa on eri asia: ystävyyden solmiutuminen tapahtuu vaistonvaraisesti, intuitiivinen solidaarisuus merkitsee enemmän kuin älyllisyys, niin kuin aikaisemmassa ystävyydessä Bergotten kanssa. Bergotte on kirjailija, joka kirjoittaa pitkiä ja rimpuilevia lauseita. Elstir on taiteilija, joka saattaa kuvaustensa kohteen muodonmuutoksiin, viljelee kuvataiteessa metaforaa. Kummastakin Marcel etsii itseään. Parhaimmillaan ystävyys siunaa taiteilijan yksinäisyyden, rohkaisee siihen.

Paljon on puhuttu ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin vaikutuksesta Proustiin ja hänen taiteeseensa. Bergson oli ajan ja muistin filosofi siinä missä Proust ajan ja muistin taiteilija. Erojakin on: Proust on pessimistisempi ja ironisempi.

Miten lähellä Proust - rakkauskäsityksessään, yksinäisyyden korostuksessaan, taidenäkemyksessään - oikeastaan onkaan Leibnizia, jolle ihminen on suljettu monadi? Ehkä Proustin proosa on leibnizilaista proosaa. Monadit eivät vaikuta toisiinsa, jokainen on säädetty omaan aikaansa, kuin rinnakkain tikittävät kellot.

Yhteyttä noiden rinnakkaisten aikamaailmojen välillä ei löydä rakkaudesta eikä ystävyydestä. Mutta yksi ikkuna on, ainakin Proustin mukaan: taide.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi