Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5. Guermantesin tie 1. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1985.

”On hauskaa (olimmepa miten demokraattisia tahansa) huomata, että suomen kielelläkin voidaan kuvata vuosisadan vaihteen Pariisin sosiaalisia eroja ja sosiaalisia kieliä edes kohtuullisesti.”
Jan Blomstedt, Helsingin Sanomat 6.4.1985

Marcel Proust oli siinäkin mielessä (ellei nimenomaan siinä mielessä) moderni klassikko, että hän tiesi uudenlaisen ja merkittävän taiteen hämmentävän ja jopa ikävystyttävän ihmisiä. Tässä suhteessa hän on saanut myöhemmässä ranskalaisessa kirjallisuudessa monta seuraajaa.

Proustin romaanisarjan seuraaminen osa osalta – sitä mukaa kuin suomennostyö pitkin väliajoin etenee – on tehokas valheenpaljastuskoe. Kertoja Marcelin tie kulkee illuusiosta ja pettymyksestä toiseen, salongista salonkiin, pitkistä poimuilevista lauseista uusiin pitkiin poimuileviin lauseisiin, joiden alun on jo melkein unohtanut loppuun päästyään. . .

Kuka ei pelkää Marcel Proustia?

Lukija

Luulen, ettei kukaan rehellinen lukija – edes hetkittäin – ole välttynyt tuntemasta outoutta, vierautta, pettymystä, närkästystä ja ihmetystä siitä, että hän lukee tätä kaikkea ja vielä jatkaa lukemistaan.

Se ei välttämättä ole huono merkki.

Pidettiinhän esimerkiksi ranskalaisen "uuden romaanin" aikoihin suorastaan kulttuuritekona sitä, että ns. tavallinen lukija ikävystytettiin ja saatiin parhaassa tapauksessa kysymään itseltään, mitä kirjallisuus oikein on. Hyvä kysymys!

Myös Proust ikävystyttää ja palkitsee lopulta ne lukijat, jotka onnistuvat ikävystymisensä ja pettymyksensä voittamaan. Tuoreessa suomennoksessa kertoja Marcel, istuessaan oopperassa kuuntelemassa ihailtua Bermaa, muotoilee seuraavanlaisen ajatuksen, joka sopinee Proustiin itseensä:

"Todella kauniit teokset, silloin kun niitä vilpittömästi kuunnellaan, tuottavat eniten pettymyksiä sillä ihanteistamme ja ennakkoluuloistamme yksikään ei vastaa yksilöllistä, omaperäistä tulkintaa."

Vladimir Nabokov sanoi kerran, ettei pinnallinen lukija voi löytää Kadonneesta ajasta kuin pinnallista ja yhdentekevää ylhäisöpiirien tapakuvausta. Kertoja Marcel on kaiken aikaa kehitystilassa: hänen "pinnallisuuteensa" liittyy syvempi, ironisempi, ajallisen etäisyyden luoma ajatustaso, joka tulee siitä, että hän toimii tarinassa eri aikaa kuin kertoo sitä.

Kaikki eivät tätä eroa ole huomanneet. Esimerkiksi Eino Railo sanoo Yleisen kirjallisuuden historiassaan Proustin seurapiirikuvauksista (Proustille tämä olisi ollut ironinen makupala): "Kirjailijan asenne ei ole satiirinen, kuten kohteen mitättömyydestä ja tyhjänpäiväisyydestä voisi luulla, vaan ihastuneesti suhtautuva, koko tätä elämänlaatua arvostava."

Ehkäpä Eino Railolla, joka julkaisi kirjallisuuden historiansa viimeisen osan 1937, ei ollut riittävää ajallista etäisyyttä tulkintansa kohteeseen. Matka yksilöllisiin ja omaperäisiin tulkintoihin on noista sanoista kuitenkin kukonaskelta pitempi.

Yhteiskunta

Nyt suomennetun, viidennen osan nimenä on Guermantesin tie. Ensimmäisen osan nimenä oli Swannin tie, ja voisi sanoa, että Marcel on tähän asti ollut Swannin tiellä: rakkauden ja subjektiivisen sisäisyyden teema on hallinnut romaanisarjan alkuosia.

Guermantesien tiellä Marcel liikkuu Pariisin korkeimmissa seurapiireissä, ja kerronnan painopiste on nyt yhteiskunnallisissa suhteissa.

Kadonnutta aikaa etsimässä on eräänlainen "kehityskertomus", eikä Marcelin kehitys suinkaan pääty Guermantesien tielle, vaan jatkuu vielä Sodoman ja Gomorran kautta kohti lopullista synteesiä, "jälleenlöydettyä aikaa", jossa Taide viimein näyttäytyy kadonneen ajan pelastajana.

Tällä kertaa tapaamme Marcelin poikamaisesti ihastuneena herttuatar de Guermantesiin ja innokkaana osallistumaan aristokraattisten Guermantesien ympärillä tapahtuvaan seurapiirielämään.

Proustin elämäkerran kirjoittaja André Maurois sanoo: "Herttuoiden tasavalta oli mahtava vain vuoden 1877 parlamentaariseen kapinayritykseen saakka, mutta sen jälkeenkin se oli vielä aktiivinen. Boulangismissa ja Dreyfusin jutussa aatelistolla oli erittäin tärkeä osa."

Eletään yhteiskunnallisen muutoksen ja säätykierroksen aikaa, jolloin "nousukkaat" (keskiluokan edustajana myös Marcel kuuluu heihin) sulautuvat ylhäisöön. Ylhäisö edustaa sivistynyttä luokkaa, jonka ihanteet ja arvot eivät ole kadottaneet hohtoaan ja jonka käyttäytymistä nouseva keskiluokka jäljittelee.

Dreyfus-juttu jakaa Pariisia kahtia, ja katolisen aristokratian edustajat kuuluvat valtaosaltaan Dreyfusin vastustajiin. Intellektuellit ja yleensä juutalaista syntyperää olevat asettuvat Dreyfusin, syyttömänä tuomitun juutalaisen kapteenin, puolelle.

Marcel on Dreyfusia ymmärtävällä kannalla, mutta kiistakysymys ei kiinnosta häntä niinkään poliittisesti kuin psykologisesti ja kielellisesti: millä tavalla ja millä kielellä eri henkilöt ottavat kiistakysymykseen kantaa.

Jakso, jossa kuvataan rouva de Villeparisisin luona pidettyjä iltapäiväkutsuja ja jossa myös Dreyfus-juttu tulee puheeksi, osoittaa erinomaisesti, miten tarkka korva Marcelilla on erilaisille puhetavoille.

Tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan, on se, miten puhutaan. Siinä mielessä suomennoksen ei voi edes odottaa vastaavan täydellisesti pariisilaisen puhemaailman kaikkia vivahteita, mutta suomentaja on tehnyt parhaansa. On hauskaa (olimmepa miten demokraattisia tahansa) huomata, että suomen kielelläkin voidaan kuvata vuosisadan vaihteen Pariisin sosiaalisia eroja ja sosiaalisia kieliä edes kohtuullisesti.

Juuri kielenkäyttötapojen kautta Proust kuvaa aikansa yhteiskuntaa.

Satiiri

Mieleenjääviä replikoijia ovat varsinkin palvelijatar Françoise maalaismaisine puhevirheineen ja paroni de Charlus koomisen hienostuneine ja perverssejä luonteenpiirteitä kavaltavine sanankäänteineen.

Proust oli siis yhtä tietoinen yhteiskunnallisesta todellisuudesta kuin Balzac, joka kutsui itseään oman aikansa yhteiskunnan sihteeriksi, mutta eri tavalla. Proustia ei niinkään kiinnostanut yhteiskunnan ulkoinen järjestys ja kokoonpano kuin tapa, jolla yhteiskunnalliset erot kuvastuivat kielen prosesseissa: miten yksilöt ajattelivat, tunsivat ja puhuivat.

Proustilta puuttui Balzacin usko siihen, että yhteiskunnalliset mekanismit tarjoaisivat yksilölle itsetuntemuksen oikeat viitteet ja lähtökohdat.

Proustin maailmassa Balzacille ominainen yhteiskunnallinen determinismi on purkautunut. Satunnaisuus ja subjektiiviset tekijät saavat suuremman vallan. Niinpä Kadonneen ajan ylhäisöpiiritkin ovat monin verroin hienosyisempiä ja kompleksisempia kuin Balzacin Inhimillisen komedian. Kuitenkin Proust pyrki omalla tavallaan luomaan rationaalista järjestystä maailmaansa – seikka, josta surrealistit muistivat myöhemmin häntä arvostella.

Hän yritti havainnollistaa yleisiä psykologisia lainalaisuuksia (jotka parhaimmillaan olivat huvittavia): "Etevimmät tuntemani ihmiset olivat kaikki kuolleet nuorina." Sen lisäksi hän etsi tiettyä ihanteellista – ja kadotettua – arvojärjestystä: idealisoitua käsitystään menneen ajan aristokratiasta.

Proust oli sivistyksen ystävä, ja sivistyksellä hän ymmärsi niitä arvoja ja ihanteita, jotka eilispäivän sivistynyt luokka tunnusti omakseen. Siitä näkökulmasta selittyy myös hänen satiirinsa, joka kohdistui ennen muuta nousukkaisiin ja snobeihin.

Kaikella satiirilla on aina arvolähtökohtansa, mutta satiirikkona Proust oli eri asemassa kuin monet nykypäivän satiirikot, joiden täytyy koventaa ja kärjistää satiiriaan tarkentaakseen arvojaan – niitä arvoja, jotka vielä ovat riittävän monen hyväksymiä ja arvoiksi kokemia. Proustin satiirin hienovaraisuudesta ja esteettisyydestä voi johtua, ettei se tämän päivän maailmassa aina välity satiirina.

Mutta se on meidän ongelmamme.

Vaikka Proust oli asenteiltaan konservatiivi. Saint-Simonin ja la Rochefoucaultin perillinen, hänen muotonsa oli vallankumouksellinen ja viittasi tulevaan: uuden romaanin estetiikkaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi