Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 6

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 6: Guermantesin tie 2. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava 1986.

”Jos Proustin romaanisarja on vuosikymmenten yli säilynyt elävänä klassikkona, se ei niinkään johdu ”vangitsevista” kertojapersoonasta, vaan koko tämän ajan draaman lakastumattomasta outoudesta, jossa on lähestulkoon jotain itämaista. Sitä seuraa melkein kuin japanilaista no-näytelmää, jonka hidastettu rytmi ja sisäänpäin kääntynyt intensiteetti häikäisee salaperäisyydellään samalla kun se pakottaa ulkopuolisen sivustakatsojan kätkemään luonnolliset haukotuksensa.”
Jan Blomstedt, Helsingin Sanomat 20. 4. 1986

Silmiini sattui kerran outo tunnustus. Eräs Marcel Proustin suuren romaanisarjan ihailija kirjoitti, että kaikkein kiehtovinta Kadonneessa ajassa on Marcelin henkilöhahmo. Hänessä ilmeisesti ruumiillistuu kirjailijan oma henki, ja Marcelin vaiheita seuratessaan voi tuntea pääsevänsä yhä lähemmäksi Proustin omaa vangitsevaa persoonallisuutta.

Varmasti on monta hyvää syytä ihailla Proustin romaanisarjaa, mutta tämä on mielestäni arveluttavin ja valheellisin. Jokainen henkilö, jonka Proust marssittaa lukijansa eteen – Marcel mukaan luettuna -, menettää samalla välittömän, yksiselitteisen viehätysvoimansa, joka hänessä muuten voisi piillä. Kiinnostavaksi tulee päinvastoin kaikki se, mikä estää suoran kontaktin, ei vain eri henkilöhahmojen vaan myös kertojan ja lukijan välillä.

Jos Proustin romaanisarja on vuosikymmenten yli säilynyt elävänä klassikkona, se ei niinkään johdu ”vangitsevista” kertojapersoonasta, vaan koko tämän ajan draaman lakastumattomasta outoudesta, jossa on lähestulkoon jotain itämaista. Sitä seuraa melkein kuin japanilaista no-näytelmää, jonka hidastettu rytmi ja sisäänpäin kääntynyt intensiteetti häikäisee salaperäisyydellään samalla kun se pakottaa ulkopuolisen sivustakatsojan kätkemään luonnolliset haukotuksensa.

Marcelin – tai Proustin – henkilössä en pysty näkemään mitään ihanaa ja ihmeellistä, mutta ihailen hänen taitoaan etäännyttää henkilönsä surkeanyleviksi tarkkailuobjekteiksi ja sopivasti muunnellen säilyttää kerrontansa tehokas kaksoisvalaistus.

Kaksoisvalaistus

Tämä kaksoisvalaistus ilmenee monin eri tavoin. Ensinnäkin päähenkilö Marcel toimii tarinassa eri aikaan kuin kertoja Marcel kertoo sitä. Näin he ajallisen etäisyyden ansiosta ovat eri henkilöitä, vaikka minämuoto yhdistääkin heidät samaksi.

Marcel kulkee valheesta valheeseen, illuusiosta illuusioon, lemmenharhoista seurapiiritaitojen ihailuun, ja valheissa ylipäänsä on se materiaali, josta totuus vähitellen kasvaa esiin. Romaanisarja rakentaa näin oman kulissimaisen todellisuutensa, jonka se samalla osoittaa kulissimaiseksi.

Päähenkilön kaksinaisuus on toisaalta hänen yksinäisyydessään, erillisyydessään, ja toisaalta viehtymyksessään seuraelämän kuvioihin, jossa snobismin eri lajit liikuttelevat tahtipuikkoa. Nämä vastakohdat, yksinäinen introspektio ja ulospäin suuntautunut seurallisuus, yhdistyvät romaanisarjan kirjoittamisessa, jossa sisäinen muistitoiminta etsii ulkonaista, sosiaalista muotoa: romaanimuotoa.

Pariisin salonkien kuvauksissa tarvitaan myös riittävän kärjekkäitä vertailukohtia. Nyt suomennetussa romaanisarjan osassa vertailtavaksi joutuvat esimerkiksi Guermantesien ja Courvoisierien käsitykset älykkyydestä ja henkevyydestä.

Marcel kohtaa uudestaan myös Albertinen, johon hän aikaisemmin oli ihastunut. Nyt hän tyttöä katsellessaan näkee edessään veistoksen, ”pienoisen patsaan”: hän jähmettää nykyhetken elävöittääkseen menneisyyden.

Kerronnan kaksinaisuus näyttäytyy kenties dramaattisimmin kohtauksessa, jossa Marcel lähtee Guermantesien päivällisiltä: hän on ikävystynyt ja ”transsitilassa kuin ennustajanainen”.

Pariisin ylhäisimpien seurapiirien ovet ovat siis avautuneet Marcelille, päivällisiltä lähtiessään hän on ikävystynyt, koska etäältä ihailtujen salonkisankarien keskustelut eivät olleetkaan niin kirkkaita ja henkeviä kuin hän oli luullut.

Mutta toisaalta hän on innostunut omista havainnoistaan, niin kuin hyönteistutkija hyönteiskokoelmastaan. Hänen korvansa on tarkka ihmisten puhetavoille; hän kuuntelee valppaasti salonkihyönteistensä surinaa ja rekisteröi huolella snobismin eri vivahteet.

Nousevalla rahaporvaristolla on tietenkin oma snobisminsa. Se jäljittelee kulta-aikansa ohittaneen aateliston arvoja ja elämäntapoja. Omassa snobismissaan aatelisto puolestaan sulattaa puhetapaansa ”rahvaanomaisia” ilmaisutapoja, kuten herttua de Guermantes ottaessaan Marcelin, päivällisvieraansa, vastaan: ”Antakaas kun kuorin teiltä palsan päältä.” Tällaisesta puhetavasta kuultaa läpi aristokraattinen snobismi.

Myös sen ajan kirjallisuudessa Marcel kiinnittää huomiota lauseenmuodostukseen. Hänen ennen ihailemansa Bergotte, eräänlainen Anatole Francen muunnos, on menettänyt hohtoaan hänen silmissään. Ihailu kohdistuu nyt surrealistisempaan lauseenmuodostukseen: ”Kasteluletkut ihastelivat oivallisesti ylläpidettyjä teitä, jotka joka viides minuutti lähtivät Briandista ja Claudelista.”

Entä mikä on puolisivistyneen puheen alin rotko? Geisha-sanan käyttö. ”Banaalimpaa sanaa saa hakea. Sitä kuunnellessa oikein hampaisiin koskee, aivan kuin olisi tullut haukanneeksi liian ison palan jäätelöä.” Terveisiä Fazerille.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi