Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 7: Sodoma ja Gomorra 1–2

Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan seitsemättä osaa ei arvioitu Helsingin Sanomissa. Kun suomentaja Inkeri Tuomikoski sai käännöksestään Agricola-palkinnon, kirjallisuustoimittaja ja kriitikko Tuukka Kangasluoma teki hänestä laajan haastattelun.
Helsingin Sanomat 10. 4. 1990

”Proustin läsnäolosta ei pääse”

”Marcel Proustin läsnäolosta ei pääse mihinkään.”

Tätä mieltä on varsin hyvin perusteluin Inkeri Tuomikoski, joka on suomentanut kuusi osaa yhdeksi maailmankirjallisuuden huipuksi kanonisoidusta romaanisarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Seitsemännestä osasta Sodoma ja Gomorra I-II hän sai nyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton Mikael Agricola –palkinnon.

Ajan kulumisesta huolimatta (Proust eli 1871-1922) varsinkin Ranska on mestarissaan yhä niin kiinni, että rikasta oheiskirjallisuutta, elämäkertaa, tutkimusta, opasta romaanisarjan paikkoihin ja henkilöihin yhä tulvehtii markkinoille, eikä vilkas debattikaan ole vallan harvinaista. Mahdollisia ovat edelleen myös käsikirjoituslöydöt, jotka mullistavat tai ainakin kallistelevat kirjailijankuvaa uusiin asentoihin.

Tuomikoski viittaa pari vuotta sitten sattumalta löytyneeseen teokseen Albertine disparue, joka on Proustin lyhentämä ja siis lopullisena pidettävä versio sarjan toiseksi viimeiseen osaan.

”Sehän on jo kumonnut joukon tähän saakka hyväksyttyjä kokonaisuuden tulkintoja. Vähintä mitä voi sanoa on, että ainakin vaihtoehdot ovat lisääntyneet. Myös näkökulma itse prosessiin, laajan romaanisarjan syntyyn, on avartunut.”

Velvollisuudesta vaiko rakkaudesta?

Suomessa Kadonnutta aikaa etsimässä on tietyssä mielessä pakollinen instituutio. Se on suurteos, jonka kuuluu olla suomeksi, mutta jonka lukemiseen monikin myöntää, ikään kuin tuntuman saatuaan, uupuneensa.

Moni ammattilukijakin saattaa nähdä Proustin kynänjäljen, hänen tajunnanvirtansa, aikatasojen lomittamisensa, kertojan ja päähenkilön vaihdunnaiskuvioinnin vain kiintoisana johdatuksena esimerkiksi Joycen tai Faulknerin ja vielä myöhemmin vaikkapa Claude Simonin romaanitekniikkaan. Tai sitten sarja koetaan vain jo edesmenneeksi katsotun ”porvarisromaanin” käänteisversiona, peilikuvana: erilaisten ja vaihtuvien tietoisuuksien rajalla se on kiinni menneessä ja tulevassa, näyttää rappion ja tuhon jonka seassa voisi olla uuden siemen, vaikkakin vielä vailla selvää tietoisuutta tahdon ja valinnan eksistentiaalisista prinsiipeistä.

Suomessa käännettäväksi lähes ylivoimaisena pidetyn romaanisarjan julkaiseminen alkoi 1968, jolloin Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen tulkitsemana ilmestyi ensimmäinen osa Combray. Teosta pidettiin työvoittona vaikeuksista, mutta myös kääntäjien harjoitelmana tulevien ja kasaantuvien vaikeuksien edessä. Toinen nide, Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi, joka julkaistiin 1977, oli jo nyt palkitun suomentajan käsialaa.

Mistä näin pitkä katkos? Ja mikä viimein sai suomalaisen kustantajan Otavan toteuttamaan ”kulttuurivelvollisuuttaan”?

”Velvollisuuttaanko?” Inkeri Tuomikoski kysyy. ”Tuskin siinä siitä oli kysymys, ainakaan yksinomaan. Kyllä minä sain Reenpäitten puheesta käsityksen, että nyt toimitaan rakkaudesta Proustiin.”

”Katkosta taas olen itselleni selittänyt niin, että Proustia ei sovi suomentamaan parivaljakko. Siitä voi olla seurauksena kaksi yhteen sovittamatonta tulkintaa. Proustin kanssa on näet elettävä yksin, kuin munkki tai nunna. Jos sanotaan, että hyvä käännös joskus saattaa edellyttää kääntäjänsä transsitilaa, niin sikäli se saattaa pitää paikkansa, että kääntäjän on elettävä omassa maailmassaan, omassa aikataulussaan, torjuttava arjen sosiaalisia suhteita. Tavallaan Proustin kanssa on oltava naimisissa”, Inkeri Tuomikoski sanoo.

Eli siis tekstin tarvitaan ikään kuin eroottinen suhde?

”Niin, siinä mielessä kyllä. Proustin kanssa naimisissa. . .”

Miten verrata Proustia missäkin?

Tavallaan Proust on Inkeri Tuomikosken mielestä aina eräänlainen mittatikku. Ja hän on myös haaste, varsinkin Ranskassa. Hänet yritetään ylittää kirjoittamalla hänen itse luomassaan traditiossa, tai sitten luodaan vastakohta-asetelmia, positioita joissa Proust erilaisin näkemyksin ja filosofioin käännetään nurin, nyljetään.

Anti-Prousteja on Ranskan kirjallisuudessa enemmänkin kuin kourallinen. Ohjelmallisin ja tietoisin hyökkäys Tuomikosken mukaan oli Jean-Paul Sartren, joka erityisesti inhosi Proustia. ”Hänen laaja sarjansa Les Chemins de la Liberté (Vapauden tiet) oli kömpelö, kuivakas ja ikävä vastine Kadonneelle ajalle. Eksistentialismin keinoin Proust ei ollut kumottavissa.”

Mutta toisenlaisiakin vertailuja Ranskan kirjallisuus sisältää. ”On muuankin Proustin ihailija, joka samalla on halunnut kirjoittaa oman anti-Proustinsa, samoin kuin anti-Balzacinsa. Ja hän on vieläpä onnistunut, tuottanut nautittavaa kirjallisuutta. Hän on, ellette arvaa, Nathalie Sarraute.”

”Suomalaisittain Proustia on tapana verrata Volter Kilpeen – tai Volter Kilpeä häneen. Minusta se ei kuitenkaan ole kovin havainnollinen vertailu”. Inkeri Tuomikoski huomauttaa. ”Pikemminkin puhuisin tässä yhteydessä Juhani Ahosta, mutta otettakoon silloin huomioon Ahon koko tuotanto, ei vain ilmeisimpiä ja tunnetuimpia teoksia. Aholla on samanlaista inhimillisyyttä ja herrasmiesmäisyyttä. Proustin tekstin virityksenä se näkyy siten, ettei hänkään koskaan ole hienosteleva, vaikka puhuukin hyvinkasvatetusti; hyvinkasvatettuna hän taas voi puhua peräti inhottaviakin asioita, jopa silkkaa skatologiaa.”

Sarja lopussa vaihtoehtoja

Kadonneesta ajasta on olemassa liikkeellä erilaisia editioita ja niin muodoin myös poikkeavia tietoja osien lukumäärästä. Inkeri Tuomikoski sanoo, että Otava seuraa Gallimardin julkaisemaa laitosta, jonka mukaan hänellä on edessään vielä kolmen niteen suomentaminen.

”Ongelmana on nyt kuitenkin Grassetin, Proustin alkuperäiskustantajan, löytämä ja julkaisema Albertine disparuen versio. Se kuuluu toiseksi viimeiseen osaan, ennen Jälleenlöydettyä aikaa.”

”Varhempi Gallimardin versio on pitkää vaudevillea, uudempi on keskitetysti traaginen. Toinen näyttää ihmisiä ajassa ja ympäristössä, toinen on sisäistetympi. Itse haluaisin ne molemmat mukaan, välilehdellä toisistaan erotettuina. Siinä olisi lukijalle valinnan mahdollisuus. Vaikka tietenkin useimmat lukisivat, kuten toivottavaa onkin, molemmat.”

Proustin henkeen tällainen vaihtoehtoisuus varmasti sopisi, olkoonkin että toinen laitoksista nyt on todistetusti tuoreempi, ja lopullinen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi