Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 8

Kadonnutta aikaa etsimässä 8: Vanki. Otava 1994

”Proustin romaani on epäsuoran esityksen, vihjauksen ja elämälle ymmärtävästi hymyilevän aforismin taidetta. Se karttaa kaikkea sensaationhakuista.”
Tarmo Kunnas Helsingin Sanomat 18. 6. 1994

Marcel Proustin romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä ei voida arvioida perinteellisin romaanin tai muistelmateoksen kriteerein. Tarinat ja muistelut rakentuvat siinä tarkkaan suunnitellulle ja viimeistellylle arkkitehtuurille.

Nyt suomennetussa niteessä Vanki varhaisemmat johtomotiivit syventyvät ja niitä kehitellään kohti loppuratkaisua.

Sarjan juonena on ihmisen tarina ja olemassaolo. Proustin romaanitaiteen pyrkimys on auttaa lukijaa ymmärtämään, että itse elämä on taideteos. Musiikkia ja kuvataiteita harrastava kirjailija kutsuu mukaan taiteelliseen luomiseen. Ihmistyypit, sosiaaliset tilanteet, maisemat, jopa kadun meteli muuttuvat hänen käsissään esteettiseksi kokemukseksi, joka hämmästyttää ja huvittaa taiturimaisuudellaan.

Myös Proustin vertaukset, kielikuvat ja psykologiset havainnot ovat täsmällisyydessään ja tuoreudessaan selitys sille, miksi hän on omalla vuosisadallamme arvostetuin ranskalainen kirjailija.

Modernin romaanin kehittäjä Marcel Proust on alitajuisen ja esitietoisen sielunelämän tuntija.

Psykologisten luonteiden ja motiivien analysoijana hän on dekonstruktionisti ennen dekonstruktionismia. Hänen maailmassaan kaikki perustuu moniselitteisyydelle, ironialle ja illuusiolle - ja sitä kautta myös tragedialle.

Kaikki näyttää kauniilta kuin impressionistien tauluissa. Mutta todellisuus on niissäkin hauras. Todellisuus on sanojen takana. Senkin takia Proust asettaa sanansa uudella tavalla, jotta ne auttaisivat lukijoita riistäytymään irti turtuneesta todellisuuden havainnoinnista.

Nyt käännetyssä niteessä kadonneeseen aikaan on siirtynyt kertojan rakastettu Albertine. Romaanin sävy on entistä kyynisempi, epätoivoisempi, "dekadentimpi".

Henkilöhahmot kuten paroni de Charlus tai viulutaiteilija Morel ovat saaneet lisää demonista ulottuvuutta. Tätä tapainkuvausta voisi pitää vuosisadan alun ranskalaisen yläluokan rappion kuvauksena.

Proust ei ole epäyhteiskunnallinen kirjailija. Hän ei ole vahvojen puolella. Yhteiskunnalliset viisaudet ovat hänen romaaneissaan vain usein piilotettu sivulauseisiin ironiseen tapaan:

"...varkaitten lapsenlapset, joista on tullut miljonäärejä ja anteliaita eivät voi vastustaa kiusausta varastaa meiltä viisikymmentä frangia". Vanki-teoksessa Proust näkee ihmiset oman subjektiivisuutensa vankeina. Jokainen Proustin henkilöhahmoista voisi sanoa: maailma on mielteeni. Mutta taide on taika, jonka avulla voi raottaa ihmisten välistä rautaista esirippua. Taide vapauttaa ihmisen sovinnaisen kielen, tuntemistavan ja ajattelun urista ja antaa hänelle mahdollisuuden eläytyä aivan toisenlaisten ihmisten rooleihin.

Vanki todistaa, että subjektiiviset mielikuvat ovat rationaalista ajattelua mahtavampia. Muistojen kohde Albertine on pettänyt teoksen kertojaa ilmeisesti sekä miesten että naisten kanssa. Proustin kirjallisen filosofian mukaan kertoja on mustasukkainen vain omien kokemustensa ja muistojensa synnyttämille mielikuville.

Vanki jatkaa Proustin jo aikaisemmin aloittamaa homoseksualismin kuvausta. Se on vaihtoehto André Giden pateettiselle homoseksuellien puolustuspuheelle.

Proustilla on komiikkaan ja karikatyyriin kätkettyä myötätuntoa homoseksuelleja kohtaan. Mutta Vanki on myös itseironista naurua ihmisten heikkouksille, manioille ja neurooseille.

Proustin romaani on epäsuoran esityksen, vihjauksen ja elämälle ymmärtävästi hymyilevän aforismin taidetta. Se karttaa kaikkea sensaationhakuista. Jopa Balzac tai Dostojevski vaikuttavat hänen rinnallaan hivenen sensaatioreporttereilta.

Proustin yksi lohduton viesti erityisesti Vanki-jaksossa on, että kaikki eroottinen rakkaus on subjektiivista illuusiota. Kuvattujen rakastajien groteskius saa rakkauden ihanteen näyttämään entistäkin epäuskottavammalta.

Valistuneella, pyyteettömällä ja suvaitsevalla tavalla kyyninen kertoja ei kuitenkaan vaivu epätoivoon. Hänen pessimisminsä on hänen älyllisen kirkkautensa tae. Kertojan rakkaudessa Albertineenkiin epävarmuus ja petos ovat elämän suola.

Kertoja rakentaa nihilismille vastavoiman aistivaikutelmistaan ja esteettisyydestään. Proustin estetismi on konkreettista, tämänpuoleista ja huumorintajuista. Siinä maallinen ja pyhä sekoittuvat toisiinsa. Proustin romaanitaide kertoo myös kiitollisuudesta elämää kohtaan.

Ranskan kirjallisuuden perinteelle on yleisemminkin tuttua Proustin edustama valistunut kyynisyys, illuusioista tietoinen elämänmyönteisyys, elämän moraalittomuutta ihmettelemätön humanismi ja hillitty groteskius.

Ei ole aivan helppo saada näitä sävyjä siirtymään ranskasta suomeen. Inkeri Tuomikosken käännös seuraa kuitenkin yleensä läheltä Proustin omaperäistä esitystapaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi