Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 9

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 9: Pakenija. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Otava 2003.

”Proust kuvaa halun kummallista rakennetta: se, mitä haluaa, muuttuu turhanpäiväiseksi kun sen saa, mutta arvokkaaksi kun sen menettää.”
Juhana Vartiainen, Helsingin Sanomat 6. 6. 2004

Pakenija on ahdistuksen monologi, jossa kertoja käy läpi mielentilojaan sen jälkeen kun naisystävä Albertine on jättänyt hänet.

Aluksi kertoja luo haavekuvia Albertinen paluusta, mutta pian tulee tieto Albertinen kuolemasta.

Pakenija on Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan osista lyhin ja yksipuolisin, koska se keskittyy kertojan Albertine-suhteen, mustasukkaisuuden ja kaipuun erittelyyn. Se on sarjan omituisin ja huonoin osa, mutta sen lukeminen on välttämätöntä osana nerokasta kokonaisuutta.

Albertine on esiintynyt perinpohjaisesti jo aiemmissa osissa, mutta hän on jäänyt epämääräiseksi ja epäsympaattiseksi hahmoksi.

Epämääräisyys ei ole sattumaa, koska Albertine ei ole mikään "oikea" romaanihenkilö vaan epäuskottava ja utuinen luomus. Lukija joutuu itse rakentamaan hänet, samaan tapaan kuin Marcel Proustin kertojaminän.

Albertine onkin juuri epämääräisyydessään Proustin itsensä alter ego. Kaikki muut Kadonneen ajan perushahmot, kuten palvelija Françoise, kertojan äiti ja isoäiti, dekadentti mahtimies Charlus, snobistinen rouva Verdurin sekä julmuuden ja henkevyyden läpitunkemat Guermantesit, on kuvattu paljon tarkemmin ja lopullisemmin.

Proustin kertojaminä jää niin ikään arvoitukselliseksi, kuin puoliväliin lukijan ja Proustin itsensä väliin, emmekä koskaan voi muodostaa hänestä lopullista kuvaa. Juuri siksi pitkäaikainen Proust-harrastus on palkitseva: lukija joutuu luomaan kertojaminän itse ja samalla kirjoittamaan oman romaaninsa.

Ja koska Kadonneen ajan lukeminen vie kauan, itse lukeminen muuttuu osaksi sellaista nykyaikaan litistynyttä muistikokemusta, josta Proustin romaanissa on kysymys. Lukemisesta jää mieleen sekä romaanin sisältö että sen lukeminen, johon katoaa paljon aikaa.

Klassikot on kirjoitettu tavallisia ihmisiä varten, ja kuolemanpelon parasta lääkettä on itsensä sijoittaminen klassiseen tarinaan.

Se oli Proustin pyrkimys: kuvata pienen pojan harharetkiä lapsuuden Ithakasta eli äidin suomasta turvasta seurapiirien julmuuden ja seksuaalisuuden helvetin kautta takaisin "kotiin", pelastukseen, jonka tuovat taide ja lapsuuden kokeminen uudestaan muistoissa.

Proust kuvaa yltiötarkasti mielenliikkeitä ja asioiden loogisia suhteita, mutta hän on aina lukijan puolella, rationaalisella ja loogisella ilmaisullaan, jossa ranskan kielen sofistikoituneet aikamuodot juhlivat.

Proustin lukeminen on hidasta kuin tieteellisen tekstin läpikäynti, mutta palkitsevaa, koska Proust ei yritä monien modernien kirjoittajien rasittavaan tapaan kätkeä piilomerkityksiä, eikä hän milloinkaan ylitä todellisuuden ja fantasian välistä rajaa.

Hän kuvaa monimutkaisia mielenliikkeitä ja naurettavuuteen asti eriteltyjä esteettisiä kokemuksia, mutta yrittää tehdä sen niin selkeästi kuin osaa. Tässä hän on erittäin "ranskalainen", Port-Royal -logiikan ja valistusfilosofien sekä ranskalaisten matemaatikkojen perinteessä, ja mahdollisimman kaukana sellaisesta monitasoisesta tai fantasioivasta modernismista, jota vaikkapa James Joyce tai Günter Grass edustavat.

Proust on tunteiden, rakkauden, halujen, snobismin, turhamaisuuden ja esteettisten kokemusten kudoksia dissektoiva tiedemies.

Hupaisana yksityiskohtana voi mainita, että Proustin lääkäriveli kirjoitti puolestaan lääketieteellisen opinnäytteen Naisten sukuelinten kirurginen hoitaminen.

Kadonnut aika on kuitenkin yhdessä mielessä täysin postmoderni: sen rakenteen kulmakivenä on ironinen itseviittaavuus. Se kertoo siitä, miten esteettisille kokemuksille ja seurapiireille omistautunut nuori mies koettaa kerätä tarmoa ryhtyäkseen kirjoittamaan romaania, jolla hän saa anteeksi tähänastisen saamattomuutensa ja lunastaa paikkansa elämässä ja taiteen panteonissa.

Näin syntyy upea rondomainen rakenne: kun lukija vihdoin pääsee käsiksi viimeisen osan viimeisiin sivuihin, joilla kertojaminä vihdoin tarmoa puhkuen ilmoittaa alkavansa heti kirjoittaa, lukija oivaltaa, että tuo mahtavan kiinnostava romaani on hänen kädessään, ja sen voi taas uteliaana aloittaa ensimmäisen osan ensimmäiseltä sivulta.

Proustin oma elämä oli kaikkien mielestä ollut hukkaan heitettyä velttoilua. Romaani on leikkisä vastaus tähän: voin ainakin tehdä itsestäni taideteoksen, vaikka minusta ei muuhun olisikaan.

Tämä näkökulma on ilkikurinen ja ironinen. Siksi ”Hukattua aikaa etsimässä" olisi yhtä perusteltu otsikko koko kirjasarjalle ("temps perdu" tarkoittaa sekä "kadonnutta" että "hukattua" aikaa), mutta kukaan kääntäjä ei ole uskaltanut suhtautua maailmankuuluun vakavaan kirjailijaan näin veijarimaisella otteella.

Romaanisarjan lähtökohtana on lapsuuden taikamaailma (Swannin tie). Sieltä lähdetään seikkailuretkelle kohti pelottavaa aikuisuutta ja "maailmaa" ("le monde" tarkoittaa sekä seurapiirejä että koko maailmaa tai maapalloa), aluksi nuoria tyttöjä tarkkaillen (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa), sitten julmien ja snobististen seurapiirien pariin (Guermantesin tie), sitten alas helvettiin eli seksuaalisuuden ja pakkomielteenomaisen rakkauden maailmaan (Sodoma ja Gomorra, Vanki, Pakenija) - ja lopulta palataan kotiin, niin että lapsuuden taikamaailma taas affirmoidaan uudelleen taiteessa ja muistoissa (suomentamaton Le Temps Retrouvé eli Uudelleen löytynyt aika).

Romaani on kirjoitettu näennäisesti muistelmaksi, mutta sen kertojanääni on kiinni sekä nykyajassa että muistoissa.

Pakenija on tässä skeemassa osa Sodomaa ja Gomorraa ja alun perin tarkoitettu sen viimeiseksi osaksi. Proust on kiinnostunut ja kauhistunut seksuaalisuudesta ja siitä, millaisia julmia ja kemiallisia vaistoeläimiä se ihmisistä tekee.

Hän kirjoittaa peitellysti omasta homoseksuaalisuudestaan.

Proust syntetisoi yleensä hahmonsa useista tuntemistaan ihmisistä, mutta Albertinen tärkeimpänä esikuvana on pidetty Proustin autonkuljettajaa, johon Proustilla oli homoseksuaalinen ja poikkeuksellisesti myös lihallinen rakkaussuhde.

Proustin aikana homoseksuaalisuus oli "pahe", joka rinnastettiin paitsi sairauteen myös moraaliseen luhistumiseen ja hyvän ja pahan inversioon.

Proust oli äitiinsä kiintynyt homoseksuaali, jonka sukupuolielämässä oli oma osansa sadismilla ja pyhän häpäisemisen pyrkimyksillä (Proustin kummallisia perversioita on kuvattu George Painterin kuuluisassa elämäkerrassa). Tämä on Sodoman ja Gomorran perustematiikkaa.

Albertine-hahmon virittämä pääteema on kuitenkin toinen eli "sydämen ailahtelevuus" (tämä "Intermittences du coeur" oli alun perin Proustin mielessä vaihtoehtoinen nimi koko romaanisarjalle). Proust kuvaa halun kummallista rakennetta: se, mitä haluaa, muuttuu turhanpäiväiseksi kun sen saa, mutta arvokkaaksi kun sen menettää.

Albertine on tällainen halun kohde. Kun hän on läsnä , hän on ikävystyttävä, ja kun hän on poissa, kertoja nääntyy mustasukkaisuudesta. Albertine on myös valehtelija, joka ei paljasta elämäänsä ja syvimpiä lojaalisuuksiaan kertojalle.

Proust uhraa tälle teemalle uskomattoman paljon sivuja, kuin ällistyneenä seksin ja tunteiden kierosta yhteispelistä.

Proust ei kuvaa seksiä suoraan, mutta hän on ilmeisen kauhistunut siitä, miten siemensyöksy muuttaa halujen maisemaa ja miten kammottavan erilaiselta maailma voi joskus näyttää ante ja post coitum.

Albertinen iänikuisen valehtelun puuduttavuuteen asti menevä kuvaus lienee puolestaan heijastus siitä, miten Proust itse oli pakotettu valehtelemaan, jotta hänen homoseksuaalinen "paheensa" pysyisi salassa.

Erityisen kipeä oli hänen äitisuhteensa. Proust varjeli virallisesti äitiään kaamealta totuudelta, mutta koska hänellä oli myös piilevän sadistinen suhde vanhempiinsa, hän on saattanut pikku vihjeillä pitää huolen siitä, että äiti ja isä tiesivät.

Pakenija kertoo kadonneesta naisrakastetusta, mutta Proust ei yritäkään kätkeä esikuviensa homoseksuaalisuutta.

Kadonneessa ajassa esiintyvien, kertojaminälle eroottisesti kiinnostavimpien naisten etunimetkin, "Albertine" ja "Andrée", on valittu tietoisen tökerösti.

Albert ja André ovat yleisiä miesten nimiä, mutta harva ranskalainen lienee koskaan törmännyt Albertine- ja Andrée-nimisiin naisihmisiin.

Proustin uskottavuus heteromiehenä on samaa luokkaa kuin jos Pentti Holappa kirjoittaisi naisystävistään Villettärestä ja Kallettaresta.

Pakenija on täynnä hullunkurisuuksia, jotka syntyvät siitä, että homoseksuaalista suhdetta koetetaan väkinäisesti kuvata heteroseksuaalisena, ja Proustin mustasukkaiset epäluulot on romaanissa käännetty siihen muotoon, että hän alinomaa pelkää naisystävänsä suistuvan "gomorralaisuuden" eli lesbouden paheeseen.

Proust käyttää tähän sydämen ailahtelevuuden, valheen ja kaipuun dissektoivaan analyysiin uskomattoman paljon sivuja, liikaakin.

Monille meistä Proust on ennen kaikkea seurapiirielämän hirtehinen ja nerokas kuvaaja sekä tarkka esteetikko, ja valheen ja mustasukkaisuuden iänkaikkinen vatvominen vie sivuja näiltä hänen vahvoilta lajeiltaan.

Mutta Proustin harrastajien joukossa on niitäkin, joille Pakenija on romaanisarjan huippukohta.

Pakenijan lukeminen muusta sarjasta irrallisena voi olla turhauttavaa, koska siitä puuttuu aiempien osien vastaansanomaton, sekä virkkeiden että ajatusten tasolla loistava arkkitehtoninen kauneus. Proustin yleensä niin loistavat metaforat eivät liiemmin enää Pakenijassa yllä samalle tasolle kuin ennen.

Pakenija on kuitenkin mielenkiintoinen, koska se kertoo peitellysti mutta muita osia suoremmalla tavalla Proustin kummallisesta rakkauselämästä.

Kadonneen ajan kokonaisuudessa Pakenija sisältää ainutlaatuisen nivelkohdan. Sivulla 68, kun tieto Albertinen kuolemasta on tullut, kertoja toteaa "Elämäni muuttui nyt täysin". Tämän jälkeen kertojan ääni on pysyvästi toisenlainen, aina romaanisarjan loppuun asti. Hän ei enää ahnehdi kokemuksia "maailmalta" - seurapiireistä ja rakkaudesta - vaan tyytyy luomaan elämänsä muistojensa ja taiteen avulla.

Usein käytettyä metaforaa lainatakseni: tässä vaiheessa antiikin sankari lopettaa harharetkiksi muuttuneen maailmanvalloituksensa ja päättää vetäytyä kotiin.

Suomentaja Inkeri Tuomikoski suoriutuu tehtävästään häikäisevän hyvin.

Olen lukenut Proustia kotiraamattuna alkukielellä päivittäin ja viikottain lähes 20 vuoden ajan, ja Proustin kertojaminästä on tullut välttämäton keskustelukumppani. Inkeri Tuomikosken suomeksi transponoima kertoja puhuttelee samana tuttuna henkilönä, kaikkine nerouksineen ja kummallisuuksineen.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen dosentti ja toimii Tukholmassa Ruotsin ammattiyhdistysliikkeen taloustieteellisen tutkimuslaitoksen FIEF:n johtajana.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi