Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo

”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Huojuvassa talossa olisi monia jaksoja, jotka ovat loisteliaasti kirjoitettuja ja tehokkaita, nerokkaasti punottuja ja ihmisluonnetta hätkähdyttävästi oivaltavia. Mutta vastapainoksi on sitten havaittavissa myös banaaleja asetelmia ja ratkaisuja, joita mikään ajattelun jylhyys tai oivallisesti osuva huumori ei pysty kirkastamaan.”

Matti Paavilainen, Helsingin Sanomat 10.9.1963

Maria Jotunin jäämistöstä löytyi viime keväänä romaanikäsikirjoitus, joka nyt on ilmestynyt kirjana – lähes 30 vuotta valmistumisensa jälkeen. ”Huojuva talo” oli alun perin tarkoitettu osallistumaan Kustannusosakeyhtiö Otavan romaanikilpailuun vuonna 1934. Vuoden 1933, jolloin ilmestyi aforismikokoelma ”Vaeltaja”, jälkeen Maria Jotuni ei enää päästänyt julkisuuteen ainoatakaan teosta kirjan muodossa. Niinpä suuri osa hänen tuotannostaan onkin ilmestynyt postuumina. Hänen viimeisimmät ennen nyt julkaistavaa romaania ilmestyneet teoksensa olivat ”Norsunluinen laulu” (1947) ja ”Jäähyväiset” (1949).

Maria Jotunin kuolemasta tulee tämän kuun viimeisenä päivänä kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.

On aina sangen vaikeata tarkastella ilmiöitä, jotka ovat vanhoja ja jotka siitä huolimatta ovat tavallaan jääneet vaille täyttä historiaansa. Kun esimerkiksi tapahtuu sellainen sensaatio, että yksi kirjallisuutemme suurista klassikoista näyttäytyy meille vasta kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen laajimmalla teoksellaan, on arvostelulta tietyssä mielessä pohja poissa: se ei voi lähteä olettelemaan, miten kirja kenties olisi vastaanotettu joitakin vuosikymmeniä sitten, eikä se toisaalta voi myöskään tyytyä pelkästään siihen, että julkitulossaan näin runsaasti myöhästynyt kirja käsiteltäisiin ainoastaan nykykritiikin kannalta tarkastellen. Tällaisissa tapauksissa on arviointi oikeastaan aina puutteellista - joissakin tapauksissa harhaanjohtavaakin.

Maria Jotunin "Huojuvaa taloa" (Otava) lähestyessämme joudumme kosketuksiin sellaisen kirjan kanssa, joka ei milloinkaan löytänyt tietään varsinaisen yleisönsä keskuuteen: puhumaan 30-luvun ihmisille. Kirjalla on toki sanottavansa ja merkityksensä vielä tänäänkin, mutta nyt ne ovat ainakin osittain erilaiset kuin 30 vuotta sitten. Ja nyt sillä on lisärasituksenaan lukukokemusten historian puuttuminen, mistä johtuen sen vaikutus esimerkiksi syntymäaikansa kirjalliseen elämään poistuu mahdollisuuksien joukosta.

Ainakin yksi tie tuntuu kuitenkin tällaisessakin tapauksessa kulkukelpoiselta. Jotuni itse ilmaisee sen eräässä mietelmässään, jossa hän puhuu kirjoista ja siitä minkä vuoksi niitä luetaan. Etsimme tekijää. Tunnemme jo kaiken ja voimme ennakolta päätellä juoneen kehittelyn – eikä paljon lukeneita temmata mukaan yllätyskääntein sen paremmin kuin tyylitempuillakaan. Mielenkiintomme pitää vireillä halumme löytää sanojen ja taidokkaiden lausejaksojen takaa tekijä itse, hänen minänsä, joka kirjan lehdillä on kuolematon. "Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä."

Tekijän itsensä lausumien sanojen rohkaisemana voidaan esittää kysymys, joka ei ole aivan vailla mielenkiintoa siitäkään huolimatta, ettei siihen todennäköisesti tulla saamaan varmaa vastausta. Jos oletamme, että Jotuni osallistui vuonna 1934 kirjoittamallaan "Huojuvalla talolla" romaanikilpailuun ja että hän kilpailun tulokset kuultuaan veti teoksensa takaisin, onko mahdollisuuksien rajoissa, että juuri kilpailun tulokset panivat hänet säilyttämään käsikirjoituksiaan julkaisemattomina? Tosiasiana pysyy joka tapauksessa, että hän ”Vaeltajan” 1933 tapahtuneen tulemisen jälkeen ei antanut enää ainoatakaan teostaan julkaistavaksi. Tämäntapainen ratkaisu tuntuisi olevan Jotunin ylpeän taiteilijaluonteen mukainen ja se näyttää myös ymmärrettävältä, kun muistetaan, että "Huojuva talo" laajuudeltaan vastaa milteipä tekijänsä koko muuta proosatuotantoa.

Teemoiltaan "Huojuva talo" on mitä suurimmassa määrin Jotunin muun kirjallisen toiminnan kanssa yhdenmukaista. Keskeisillä sijoilla vuorottelevat miesten ja naisten väliset suhteet, avioliitto, perhe, rakkaus ja kuolema. Kysymyksessä on valtava avioliittoromaani, jonka puitteissa Jotunilla oli mahdollisuudet laajan skaalan käyttöön yhtä hyvin temaattiselta kannalta kuin teknisestä näkökulmasta tarkastellen. Jo pelkästään henkilöiden jakautuminen neljään sukupolveen paljastaa yrityksen koko laveuden. Romaanin sivuilla on riittävästi ihmisiä, jotta varsinaisesti kuvattavana olevan avioliiton rinnalle asettuu samalla luontevasti vertailukontaktiin joukko muita avioliittoja.

”Huojuvan talon” alkujaksot ovat hitaasti johdattelevia ja liioittelevan runsaita, mutta ne antavat yhtä kaikki erinomaisen taustan ja pohjan niille tapahtumille, jotka seuraavat jatkossa. Vuosien hypähdykset katkaisevat sopivasti aukottoman kronologian ja saavat tekstiin juuri sitä väljyyttä, jota Jotunin yksityiskohtiin kernaasti pysähtelevä kerronta tarvitsee. Ennen pitkää käy myös ilmi, että kirjailija toistaa itseään romaanissaan jatkuvasti. Hän tekee sen epäilemättä varsin taitavasti ja lukijan mielenkiinnon vireillä pitäen, mutta hän ei sittenkään pysty tuomaan riittävästi vaihtelua niihin lähes 600 sivuun, jotka tässä kirjassa kuvailevat rakkauksia ja avioliittoja, perhe-elämää ja elämäntaistelua, ristiriitoja ja kuolemaa. Samantapaiset tilanteet toistuvat tiheästi, juonen käänteet muistuttavat loppua kohden mentäessä yhä enemmän toisiaan, pohdiskelut ja keskustelut pysyttelevät nekin liiaksi tutuiksi tunnistettavilla linjoilla. Sanalla sanoen, kirjasta on vaikea löytää tapahtumaa, jolla ei olisi samojen kansien välissä kaltaistaan.

Alkusivuilla tapaamme sittemmin romaanin päähenkilöksi muodostuvan Lean lapsena, joka joutuu kasvamaan rauhattomassa kodissa: Isän alkoholismi on vaikeuttanut taloudellista asemaa: perhe asettuu asumaan ukko Hornin luo, joka elättää kaupallaan koko poikansa perheen, miehen, vaimon ja kaksi tytärtä. Sitten seuraa kirjassa peräkkäin kaksi kuolemaa, ensin ukko Hornin ja sitten hänen poikansa. Lukija on toisin sanoen tutustunut näihin kahteen vain menettääkseen heidät saman tien. Kauppa lopetetaan, talo menee, irtaimistoa myydään. Lealle elämä tulee tämän jälkeen merkitsemään vastuuta nuoresta sisaresta, Toinista. Hän hankkii itselleen paikan konttorista ja auttaa Toinia luvuissa. Sitten astuu näyttämölle rakkaus. Seuraa tovi naisellista viisastelua jotunimaisen iloittelevasti esitettynä ja sen jälkeen on tragedia valmis: avioliitto on "Huojuvassa talossa" strindbergiläinen aviohelvetti – erotuksena vain se, että syyn ja tuomion saa osakseen mies.

”Naisliikkeen lukuisista voitoista – se on minun pakko tunnustaa, vaikka olenkin tuon liikkeen vastustaja – on yksi kaikkein huomattavimmista nähtävänä kirjallisuuden alla. Nainen on paras naissydämen psykologi." Näin totesi ranskalainen kriitikko 1931 Jotunin erästä teosta arvioidessaan, ja tuohon lausumaan tekee mieli yhtyä vielä tänään. "Huojuvassa talossa" joutuvatˆ yrittämään keskinäistä toimeentuloa äärimmäiset vastakohdat. Lea on epäitsekäs, mukautuva, huolehtiva ja rajattomiin anteeksiantava. Hänen luonnekuvansa viedään lävitse johdonmukaisena ja uskottavana. Tässä jälleen yksi noista sankarillisista ja uljaista naishahmoista, joita suomalaisessa kirjallisuudessa on niin runsaasti esiintynyt. Leassa viattomuutta, rehellisyyttä ja kykyä kestää kärsimyksiä, jotka panevat aloitekyvyn mitä ankarimmalle koetukselle. Hän on loppuun asti uuttera ja sinnikäs kuin ainakin yksilö, jota mikään ei tunnu voivan musertaa.

Eero taas on puolisonsa täysi vastakohta. Ammatiltaan hän on sanomalehtimies ja arvoltaan tohtori kuuluisa kirjoituksistaan ja puheistaan. Negatiivisten ominaisuuksien keräelmä näyttää tämän

yksilön kohdalla peräti kunnioitettavalta: mielenhauteittensa riivaama, hekumoitsija ja itsensä hemmottelija, itsemurhalla uhkaileva ja sen lopulta toteuttava, saituri, kotona tyranni, muualla lakeija, lahjakkuudestaan ja nimekkyydestään huolimatta täynnä henkistä tyhjyyttä, epärehellinen puhuja ja ontosti paatoksellinen lausuja, suuruudenhullu, hullu, pahoinpitelijä, sadisti, murhamies, kavaltaja, väärentäjä, avionrikkoja, muista piittaamaton egoisti, joka aiheuttaa lapsensa kuolleena syntymisen, ja yhteiskunnallinen kapinallinen, joka saarnaa rauhanaatetta, mutta toivoo koko ajan sotaa, tuhovaistojensa orja, rakkauden kieltäjä... Luetteloa voisi jatkaa vielä jonkin matkaa, mutta se tuskin lienee enää kovin tarpeellista. Joka tapauksessa on kysymyksessä yksilö, jonka paheiden summa on mahtava. Juuri sopiva mies asetettavaksi enkelpuolisonsa rinnalle, jos on tarkoituksena osoittaa, miten avuttomaksi nainen saattaa avioliitossa joutua jonkun julmurin käsittelyssä. Ja kaikki tämä on kestettävä koska mies elättää perheen, koska naisella ei ole tuloja, lapsilla toista huoltajaa. Lyhyesti todeten: kaikki pasmat eivät ole pysyneet Jotunin käsissä aivan niin selvinä, että tuloksena olisi kaikin puolin uskottava ja ihailtava kirja – tai vaikkapa vain sellainen, jonka tuskien ja kärsimysten saatto ei pilkahtaisi koomiselta muulloinkin kuin silloin, kun se on nimenomaisesti ollut tarkoituksena.

Jotuni tarvitsee tällä kertaa kaiken ammattitaitonsa salatakseen virheitään. Ja useimmiten näyttääkin siltä kuin hän onnistuisi piilottamaan paheensa hyveiden vilinään. Draamalliset tilanteet kärjistyvät herkästi ja romaani sujuu kohtauksittain vuolaana ja produktiivisena. Kirjailijan ainutlaatuinen taito sommitella luontevaa ja nopeasti etenevää vuoropuhelua pääsee sekin oikeuksiinsa. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö "Huojuvassa talossa" olisi monia jaksoja jotka ovat loisteliaasti kirjoitettuja ja tehokkaita, nerokkaasti punottuja ja ihmisluonnetta hätkähdyttävästi oivaltavia. Mutta vastapainoksi on sitten havaittavissa myös banaaleja asetelmia ja ratkaisuja, joita mikään ajattelun jylhyys tai oivallisesti osuva huumori ei pysty kirkastamaan. Koko teos lienee luettava pääasiallisesti detaljiensa vuoksi. Lyhyempänä ja tiiviimpänä se olisi voittanut koko joukon ja Jotuni on ilmeisesti ollut sen puutteista varsin hyvin selvillä säilyttäessään sen visusti julkaisemattomana. Liiallisesta itsekritiikistä ei siis tässä. tapauksessa ole syytä puhua. Pikemminkin todettakoon, että kirjailija on toiminut käsikirjoituksensa suhteen ainoalla järkevällä tavalla. Ja kuitenkin: on onni, että tämä laaja ryhtymys on voitu pelastaa unohdukselta ja tarjota yleisölle, sillä epätasaisenakin se vielä tällä hetkellä on kohdittain elinkelpoinen ja nautittava.

Tuntuu siltä, että Jotuni on tarvinnut juuri tällaista suurisuuntaista työtä ilmaistakseen itseään koko asteikkonsa laajuudelta. Hänen henkilöittensä kilvoittelu tulee vahvimmin näkyviin ihmiskohtalojen kokonaisuuksissa ja sukupolvien ohimarssissa. Tätä tietä Jotunin pessimismi taittuu siksi ihmisyysuskoksi jota hänen tuttu mietelmänsä kuvittaa seuraavaan tapaan: "Kasvatus on hidasta. Yksi sukupolvi ei siinä suuria merkitse. Meidän on odotettava vuosisatoja, ehkä vuosituhansia vielä. Kiirehtiminen ei ole eduksi." Jotunin perspektiivit ulottuvat siis kauas tulevaisuuteen. Hänellä on elämänkokemuksen mukanaan tuomaa malttia, kun hän seurailee sitä sukupolvien saattoa, joka tapahtuu "Huojuvan talon" sivuilla ja josta Lean ja Eeron avioliitto on tempaistu lähikuvaan.

Muutama vuosi ennen "Huojuvan talon" kirjoittamista Jotuni antoi haastattelun, jossa hän mainitsi mm.: "Luonto merkitsee minulle juuri kaikista vähimmin. Minähän en ole maalari. Koetan rajoittua vain ihmiseen. Se, joka aikoo kuvata ihmistä, sen täytyy tyytyä ihmiseen. Siinä on tehtävää kyllin." Kirjailija toteutti tätä ohjelmaansa myöhemmässä tuotannossaan. Ihmisen oheen ei muulle jäänyt juuri tilaa. On hauska havaita, millaiseksi suhtautuminen maaseutuun ”Huojuvassa talossa” muodostuu – tai pikemminkin maaseudulla asuviin Lean sukulaisiin. He ovat rauhallisia ja turvallisia, vakavaraisia ja auttavaisia: heidän luokseen voi kaupunkilainen paeta. Urbaani miljöö ei kirvoita Jotunin kynästä minkäänlaista luonnehdintaa. Se suorastaan häviää maaseudulle, jonne tullessaan kaupunkilaiset sentään hiukan katselevat ympärilleen ja tekevät havaintoja. Mutta tämäkään suhtautumistapa ei peitä kaikkia henkilöitä. Lean sisar sanoo todettuaan olevansa maalainen syntyään: "Maalaisperua ainakin, niin, minä olen saanut kyllikseni maasta. Se tuo huvilajuttu on hyvin hitaiden ihmisten hengetöntä ja laiskaa hommaa. Se on sellaista olotilan palvelua –.”  Ja hiukan myöhemmin vielä: "Huvilalla kaikki sivuasiat tehdään pääasioiksi."

Niistä mielipiteistä ja aatteista, joita Jotunin henkilöt edustavat voisi laatia kiintoisan luettelon. Riittää kuitenkin tältä erää, jos tyydymme katselemaan Eeron ajatuskulkuja. Hänen sosiaaliset mielenhauteensa käyttäytyvät vihamielisesti sairaaloiden, kunnalliskotien ja orpokotien rakentamista kohtaan. Hän vihaa kaikkea vaillinaista ja lausuu: "Kuolkoot siis. Jäähän tänne terveitä kylliksi. Ihmisiä on liikaa ilmankin." Hän kiivailee myös yksilön vapauden puolesta, valittaa avioliiton sidonnaisuutta ja uskoo, että tulevaisuudessa löydetään muita mahdollisuuksia, joiden puitteissa ihminen voi olla vapaampi ja onnellisempi. Kiista sivistyksestä ja sen arvosta on myös hänen keskusteluteemojaan. Hän haluaa häikäistä uusilla väitteillään: "Eero hapuili luoda kuvaa uudesta maailmasta, maailmasta, jossa hän olisi merkittävämpi tekijä. Tämä nykyinen ’sivistys’ ja maailma eivät hyväksyisi häntä täytenä, jos ne tuntisivat hänet. Vaistomainen kostonhalu tätä sivistystä ja tätä maailmaa kohtaan teki hänet hänen ajatuksissaan kumoukselliseksi." Ja edelleen: "Mutta jaksottain, alkoi puhe mistä tahansa, samaan jouduttiin, yhtä kehää nämä kiertävät ja yksiin asioihin tultiin aina, siveyden kiroamiseen, järjestyneen elämän kadehtimiseen, hyvyyden halveksimiseen ja lopuksi ilmeni niissä hävittämisen himo ja ihmisen tuhoamisen halu. Ja suuri tuska siitä, että elämä ulkopuolella kiroojan oli niin laaja, että tämä mielessä käyty taistelu oli toivotonta."

Kun Eero erään kerran selittää Lealle, etteivät pikkuporvari ja yli-ihminen koskaan ymmärrä toisiaan, vastaa tämä lyhyesti ja nasevasti: "Sehän on vertauskuva vain tuo yli-ihminen. Sellaisenaan vaarallinen oppi. Se voi tehdä narrin huonopäisestä." Lopullinen tuomio Eerolle langetetaan lasten toimesta. Nämä pelkäävät ja halveksivat isäänsä, mutta rakastavat ja. tukevat äitiään. Eeron kuoleman, jälkeen, romaani seestyy huomattavasti ja kauniiksi lopuksi Lea avioituu häntä kaikkien koettelemusten vuosien aikana kaukaa rakastaneen ja auttaneen Auliksen kanssa. Aulis on rikas ja kaiken lisäksi saa Lea vielä tiedon siitä, että hän itse tulee perimään Aulistakin rikkaamman vuorineuvos Larsenin. – Aivan näin sovinnaista päästöstä ei tälle romaanille mitenkään olisi osannut kuvitella.

Kaiken kaikkiaan ”Huojuva talo” on merkillinen sekoitus viihteentasoisia ja erittäin hienoja ratkaisuja. Sitä tutkiessaan lukija on jatkuvasti kovalla koetuksella, ja hyvää löytääkseen täytyy joskus nähdä suunnattomasti vaivaa. Ken jaksaa loppuun asti, tulee kyllä monesti palkituksi, mutta sittenkin jää tästä romaanista sellainen kuva, että se kenties on kiintoisa kuriositeetti, jonka kohtaloksi silti tulee jäädä vaille suurta menestystä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi