Marja-Liisa Vartio: Tunteet

Marja-Liisa Vartio: Tunteet, 312 s. – Otava.

"On turvallista ennustaa, että ’Tunteet’ tulee olemaan syksyn hauskimpia kirjoja. Se on tätä hyvin naisellisella tavalla, kirpeänhellyttävästi, vuolaasti ja vapautuneesti; samalla myös älykkäästi vivahteikkaasti ja yllättävästi."

Timo Tiusanen, Helsingin Sanomat 1.6.1962

Ensimmäiset roolit ovat sotamies ja tyttö. Näyttämönä on maalaistalon tupa, aikana viime sodan loppuvaihe. Kapteeni on kutsunut sotamiehen yksityiseen käskynjakoon ja määrää koulutettavansa vaihteeksi opettajaksi: talon tyttären piti lukea latinaa prota varten. Toiset roolit ovat opettaja ja oppilas – ja miten ollakaan, eikös vain päädytä kolmansiin rooleihin, kihlapariksi, hyvin erikoislaatuisten ja hilpeiden vaiheiden jälkeen. Sillä kun opettaja sivulla 44 yksilöidään Hannuksi, käy pian ilmi mikä omalaatuinen hannu tämä oikein on, ja kun tyttöoppilaasta aletaan puhua Inkerinä, huomaa lukija pian, että Inkeri tekee täyttä oikeutta romaanin nimelle. "Tunteet" ovat voimakkaat, kokonaiset - ja peräti ailahtelevat.

Marja-Liisa Vartion neljäs romaani on tekijänsä toistaiseksi hauskin teos. En minä näin hirtehistä naista ennen ole lukenut: pistää parodiaksi kehitysromaanin, rakkausromaanin - samalla kun kirjoittaa romaanin, joka käy kummastakin. Sotaista taustaa vasten piirtyy sotainen lemmenpari:   kaavoja pitkin ajatteleva mies. latinisti vielä, ja tyttö, seestymätön, sekava, tunteikas. "Määrittele, ajattele asia kerrallaan loppuun... Puhu täsmällisesti ... Velvollisuus ennen henkilökohtaisia tunteita, sen sinä kyllä tiedät", poika tuskailee. Hämmennyksissään; sillä tämä mammanpoika, saita periaatteen mies ja yksinäinen nuorukainen kokee ensirakkauttaan, sulkeutuneen ihmisen suhdatonta äkkipuhkeamista tunteeseen, kaipuuseen. Tunne on jotakin kaavojen ulkopuolista, siksi poika hämmentyy; ja tilanteen tekee yhä herkullisemmaksi Inkerin ailahtelu, hypähtely tunnekokonaisuudesta toiseen. Poika on noita kokonaisuuksia alati halkomassa, oikomassa.

Tämä on romaanin perusasetelma. Hannussa säilyy pitkään opettajamaisuutta; alkurooli on harkiten valittu. Joutuessaan erilleen Inkeristä hän tunteensa halliten, riidat unohtaen, lähettää tytölle kihlasormuksen - tavallaan virkateitse, muuan vääpeli tuo sen perille... Ei Inkeri ensin tiedä, kuka sormuksen on lähettänyt, kaiverrusta kun ei ole. Kihloissa sitä kuitenkin yhtä kaikki ollaan, jotenkuten.

Eivät, onnettomat, vapaudu ollessaan kahden kesken; vielä vähemmän, kun muita sotkeutuu mukaan, kun ympäristökin alkaa kahta. Teema siirtyy tälle tasolle, Inkeri lähtee Helsinkiin opiskelemaan, Hannu on kotonaan Turussa. Lempi leiskuu kirjeitse; kun tapaavat, menee aina jokin jumiin. Kapinoiva, kompromissiton liioitteleva Inkeri ei tietenkään voi sulattaa Hannun äitiä, ei koko Turkua: "Minua viedään ja tuodaan kuin narusta, minua viedään kuin lehmää markkinoille ja minä kuljen perässä kun te kuljetatte, ja sitä minä ihmettelen että minä kuljen kun te viette, olenko minä hullu, olenko minä jo teidän orjanne kun minä tällä tavalla kuljen - Hornit ja Kurjet, 1500-lu-vulla paloi neljä kertaa, palakoon, 1827 suuri tulipalo, koko Turku paloi ja myös tämä tuomiokirkko tärveltyi, koko sisustus täydellisesti, palakoon minun puolestani koko tämä Turku, minä lähden pois..."

Inkeri asuu boksissa, kahden muun opiskelijatytön kumppanina, ja näiltä osin romaani kehkeytyy boksilaiselämän kertakaikkiseksi kuvaksi. Vartio käsittelee taitavasti kolmen tytön ja vuokra-emännän muodostamaa yhteisöä, kukin vuorollaan tulee keskukseksi, myrskyssä ja tyvenessä - kunnes koko yhteisö räjähtää rikki. Sitä ennen tämä naisten kolhoosi ehtii käydä sietämättömäksi: kaikki ovat yhtä mahdottomia, etenkin Inkeri, etenkin pinkoylioppilas Maija, etenkin teatterikoululainen Turre, etenkin vuokraemäntä, kuin mikäkin vanha rouva Pyy... Hannu ja sormus käyvät hermoille: Hannu, ritari nuhteeton, käy partioimassa kadulla Dulcineansa - todella, Inkerikin on maalaistyttö - ikkunan alla. Tätä sinänsä mainiota aihelmaa on kenties pitkitetty, paisutettu hiven liikaa. Ylipäänsä Hannu käy sitä sympaattisemmaksi mitä pitemmälle romaani edistyy, ehkä sen vuoksi että hän on poissa näkyvistä, poissa puhumasta pedanttisia lauseitaan... 

Vielä muutama herkullinen tilanne, osuvaa parodiaa estetiikan alkeisopinnoista. jäähyväiskirje, joka ei merkinnytkään jäähyväisiä, suvun vartiopalvelusta kotitalon aitan vaiheilla - ja Inkeri on valmis muuttumaan rouva Pyyksi, pyistymään.

Vartio on siis kirjoittanut häijyn-hilpeän pakinaromaanin Nuoresta Rakkaudesta. Mikään ei Inkeriä raivostuta niin kuin muutaman kirjeenvaihtoluutnantin tuomio tytön kirjeistä: "hyvin tyypillisiä”. Mutta sinähän olet tyypillinen” on niitä Hannun lauseita, joita on vaikea antaa anteeksi - ja oi miten tyypillisiä nämä Hannut ja Inkerit ovat! Kirjassa on kaksi parodista loistonumeroa, kirje tytölle sotaväestä ja erokirje sulhaselle. Edellinen sekavasti nuorekkaassa filosofoinnissaan rakkaudesta, hengestä, kuolemasta: "Kehitys, energia, liike" ovat lähinnä varmasti ikuista. Jälkimmäinen sekoittaessaan ihanasti asiat: "Ja jos olisitkin sen (sormuksen) silloin ottanut, olisin ehkä päässyt vaikka latinan prosta!" Noita kirjeitä ei voi pätkiä; ne pitäisi siteerata kokonaan.

Eikä Vartio sittenkään yksinomaan huvittele nuorenparinsa kustannuksella. Samoin kuin edellisessä teoksessaan "Kaikki naiset näkevät unia" hän käyttää .nytkin alati liukuvaa näkökulmaa, katsoo vuoroin ylempää, vanhemman ja viisaamman silmin, vuoroin silmäntasalta. Määreet "viilenevää", "lämpenevää" sopivat hänen aänilajeihinsa: romaani on täyshilpeän ja vakavan vuoroleikkiä. Inkerin paluu kotiasemalle, romaanin ensipuoliskon päätös, on runoilija-Vartion luoma taulu, nuori vapahtava elämys, jossa kaikki on kohdallaan, ruumisarkut, taivas, maa.

Enemmän sanansijaa on toki hupailijalla. Romaanin naisellista viehätystä lisää se, että Vartiolta puuttuvat tiedot sotilaselämästä - eivät osittain, vaan tyystin. Muuan Wasström mainitaan kerran ylikersantiksi, muulloin tavalliseksi kersantiksi; tuo kersanttius ei lainkaan näy suhtautumisissa; tämä vain esimerkkinä. Paremmin kuin sotilasfarssin tekijänä - ei hän sitä liiemmälti yritäkään - Vartio onnistuu muiden roolien kirjoittajana: juuri roolien alituinen vaihtelu on hänen komiikkansa perusaineksia. Kuvitellut roolit ovat eri asia kuin todellisuus; Hannu ja Inkeri muuta kuin toistensa mielikuvia. Jo rouva Pyy on roolitietoisen kirjailijan henkilökuva, niin myös teatterityttö Turre, mokomakin Medeia, jolle riittää vain vihje - ja heti hän sepittää, ohjaa ja esittää kohtauksen, näytöksen.  

”Tunteiden” Inkeri on vastapuoli romaanin ”Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö” keskushenkilölle. Leena on luja ja lujittuva, Inkeri hatara ja heittelehtivä. Romaanitkin ovat erilaiset, "Tunteet" tuota edeltäjäänsä hajanaisempi, välähdyksin etenevä. Näin pääsemme jakamaan Vartion romaanit kahteen ryhmään: edelliseen kuuluvat liian vähälle huomiolle jäänyt, näistä neljästä hyvästä ehkä paras. "Se on sitten kevät" ja kirkas "Mies kuin mies...", jälkimmäiseen siis rouva Pyystä kertovat "Kaikki naiset näkevät unia" ja nyt tämä "Tunteet". Uudemmissa teoksissa on rekisteri laajentunut, huumoriin päin, voima ja eheys vähentyneet, kun Vartio on ryöpsähdyttänyt valloilleen taipumuksensa fabuloida. laverrellakin. On ikäänkuin se runo ja väkevyys, mikä viime romaaneissa välähtää esiin tietyissä yksityiskohdissa, olisi kahdessa ensimmäisessä ollut padottuna, sävyttämässä kaikkea, kantamassa kokonaisuutta, joka silti oli koruton, arkinen. Vartion, tämän vilkkaasti kuvittelevan kirjailijan, keskeistä problematiikkaa näyttävät olevan unet ja mielikuvat, jotka eivät arkeen mahdu, eivät juurru.

On turvallista ennustaa, että "Tunteet" tulee olemaan syksyn hauskimpia kirjoja. Se on tätä hyvin naisellisella tavalla, kirpeänhellyttävästi, vuolaasti ja vapautuneesti; samalla myös älykkäästi vivahteikkaasti ja yllättävästi. Ehkei se, kaikkinensa, enää kohenna Vartion kahden varhaisimman romaanin tekijälleen nuoressa proosassamme varmistamaa asemaa; mutta niinpä tuo asenna onkin yksi ensimmäisistä. 

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi