Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

"Suurenmoinen voimannäyte!"

Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 25.11.1945

Faarao Ekhnatonin lumoava elämä ei ole jättänyt Mika Waltarin mielikuvitusta rauhaan senkään jälkeen, kun hän kirjoitti tästä aiheesta tunnetun näytelmänsä ”Auringosta syntynyt”. Meillä on nyt käsissämme lähes kahdeksansataa sivua käsittävä romaani Sinuhe egyptiläinen (WSOY), jonka sankarina tosin on sepitetty henkilö, mutta jonka liikkeellepanevana taustavoimana koko ajan on juuri salaperäinen uskonpuhdistaja-faarao.

Suurenmoinen voimannäyte! Suomalaisessa kertomakirjallisuudessa Suomalaisessa kertomakirjallisuudessa on aikaisemmin vain T.Vaaskivi Tiberius-romaanissaan käynyt käsiksi näin vaativaan ja vaikeaan historialliseen aiheeseen. Melkeinpä tekee mieli otaksua, että Waltaria on kannustanut tietoinen kilpailumieli. Sillä ”Yksinvaltias” onli totisesti lajissaan tähän asti ainutlaatuinen. Se tarjoutuisi muuten ylen houkuttelevaksi vertauskohdaksi, jos tahtoisi valaista kahta kertojapersoonallisuutta heidän persoonallisia tuntojaan, historiannäkemystään ja tekniikkaansa myöten.

Waltarin romaanissa tapahtumat nähdään erään minän silmin; kertojaminä on juuri Sinuhe egyptiläinen, jonka salaperäinen syntyperä tekee hänet toisaalta yksinäiseksi ihmisten keskellä., toisaalta faarao Ekhnatonille läheiseksi. Tuo minä-muoto muistuttaa enemmän sanokaamme Gravesin Claudius-romaanien tyyliä kuin esim. Feuchtwangeria, joka taas lähinnä oli Vaaskiven freskotyylin esikuvana. Varmastikin on sanottava, että edellinen on teknillisesti helpompi, mutta että se vaatii suurempaa persoonallista kypsyyttä. Waltari ei ole valinnut edellistä helppouden vuoksi, vaan ilmeisesti sen tähden, että se erinomaisesti palvelee hänen tarkoituksiaan. Sinuhe egyptiläinen on paljossa ajankohtainen, persoonallinen tilitys – vielä enemmän kuin hänen faarao-draamansa. Myöskin Vaaskivi uskoi kätkevänsä Tiberius-romaaniinsa jotain nykypätevää. Hänen puhtaasti esteettinen elämännäkemyksensä pysähtyi kuitenkin suuriin koristeellisiin vastakohtiin. Sen sijaan siinä kirpaisevassa desilluusiossa, pessimismissä ja huumorissa, joka kajastelee Waltarin romaanin historiallisen puvun alta, on aivan ilmeisesti jotakin sille sukupolvelle ominaista, jolle menneet vuodet ovat olleet mullistava elämys.

Romaanin edellinen nide kuvaa valtaosaltaan Sinuhen vaellusvuosia Mitannissa, Babylonissa, heettiläisten maassa ja Kreetassa. Lukija, joka aikaisemmin on jossakin määrässä harrastanut muinaisen idän historiaa, ei voi olla ihailematta sitä innoittunutta historiallista eläytymistä, josta nämä sivut kertovat. Valtarin historianmaalauksessa, se huomattakoon, ei kuitenkaan ole mitään raskasta antikvaarista komeutta. Hänen erinomaisen kehittynyt realistinen tajunsa pelastaa hänet sellaisilta kirjallisilta tunteilta, joita oudot nimet ja kalustoluettelot herättävät toisenlaisissa kertojissa. Sen sijaan Waltarin silmä on tarkka huomaamaan ihmisen muuttumattomia piirteitä ja analogioita menneisyyden ja nykyisyyden kesken. Pantakoon merkille hänen kuvauksensa heettiläisestä sotilaskansasta.! Enimmän outouden karmaisua ja loistoa on kreetalaisessa luvussa. Kuvaus Sinuhen ja kreetalaisen kuninkaantyttären Minean rakkaudesta tavoittaa muuten eräillä sivuillaan harvinaisen kauniita, suorastaan yleviä äänenpainoja.

Romaanin jälkimmäistä nidettä hallitsee faarao Ekhnatonin hahmo. Kirjailijan samalla kertaa skeptillinen ja rakastava suhtautuminen salaperäiseen uskonpuhdistaja-hallitsijaan, lempeyden fanaatikkoon, on luonut korkealuokkaisen, todentuntuisen historiallisen muotokuvan, jolle  nähdäkseni ei ole vertauskohtaa kirjallisuudessa. Tosin Ekhnatonin luonnetta voisi – ehkä yleispätevämmin tuloksin – kuvata toisinkin perustein kuin tehostamalla kaatumataudin johtoaihetta niin realistisesti kuin Waltari on tehnyt.  Se sosiaalinen aihekude, jonka Waltari ehkä historiallista todennäköisyyttä uhmaten on solminut mukaan Ekhnatonin sortumisen tarinaan, lisää teoksen tunnustuksellisia piirteitä. Mainiota psykologista mielikuvitusta Waltari on osoittanut luonnostellessaan faaraon lähipiirin henkilöitä: erityisesti Tejeä, Nefertiteä ja Horemhebia.

Sinuhe egyptiläinen kertoo yksinäisen, erehdyksistä rikkaan syrjästäkatsojan-tarinansa, vanhana ja maanpaossa. Kuten edellä huomautin, tämä kehys on palvellut kirjailijan tarkoituksia oivallisesti. Niin paljon riipaisevaa, sanoisinko ylevää kuin Waltari onkin sisällyttänyt Sinuhen kuvaukseen faarao Ekhnatonista, hänen suurromaaninsa persoonallinen painokohta on tuskin tässä. Se on nautinnollisesti elävöitetyssä vanhan miehen ennakkoluulottomuudessa, suvaitsevaisuudessa ja karvaan realistisessa elämänviisaudessa, joka tulee erikoisesti näkyviin muutamissa, tekee mieli sanoa ihanissa sivuhenkilöissä. Sellaisia ovat Sinuhen Sancho Panza, eli hänen orjansa Kaptah, josta tulee lopummalla suurpiirteinen liikemies, sekä palvelijatar Muti. Mika Waltarin kertojatemperamentin välitön pyknikkoluonne ei ole koskaan aikaisemmin antanut itsestään niin realistista ja täyteläistä todistusta kuin tässä hänen suurromaanissaan, historiallisen kertomataiteemme merkkiluomassa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi