Moraali ja särkyminen

Kiintoisa Lessing-suomennos tutkii yhteiselämän mekanismeja

1960-luvun yhteiskunnallista nousuhumalaa seurasi 1970-luvun lasku: syyllisyydentunnot ja pelot maailmanlaajuisesta tuhosta aktivoituivat.

Syntyi viljalti apokalyptistä kirjallisuutta, erilaisia tuhon kuvitelmia. Näistä Doris Lessingin Eloonjääneen muistelmat on yksi.

Lessing on aina ollut hyvä ajanmerkkien vainukoira ja hyödyntäjä. Hän on usein kirjoittanut trendeistä sopivasti vähän ennen kuin ne ovat muotiutuneet maailmalla. Niin tässäkin.

Romaani ilmestyi Englannissa 1974, aikana jolloin Rooman kluvi ja öljykriisi alkoivat häiritä kansalaisten mielenrauhaa.

Eloonjääneen muistelmat kertoo katastrofista, ei äkkinäisestä vaan epämääräisestä ja salakavalasta kehityksestä. Energiavarat ehtyvät, muutos rappeuttaa yhteiskuntaa ja lopulta romahduttaa sen.

Se kertoo ihmisistä, jotka taistelevat arvokkuutensa viime rippeistä. Se kysyy myös, onko tämä taistelu jaloa vai onko se vain naurettavaa. Se luotaa idealismin ja realismin vaihtoehtoja.

Lessing on tässä kirjailijanlaadulleen uskollinen: hän on sosiologisten ilmiöiden tulkki, yhteiskunta- ja kulttuurikriitikko, ei niinkään maailmanlopun saarnamies.

Kulttuurikriitikko

Lessingin kerronta vetoaa älyyn ja tunteeseen. Se tarjoaa viisautta, moraalia ja oivalluksia.

Paljon vähemmän se tarjoaa välitöntä esteettistä mielihyvää.

Tässä on Lessingin paradoksi. Hän on hyvä kirjailija muttei hääppöinenkään tyyliniekka. Hänen lauseensa ei ole kovin aistikas eikä hengittävä. Mutta sanomansa sisällön, sen mikro- ja makrokosmoksen, hän hallitsee: hän ymmärtää niin yksilön reaktioita kuin lauman lakeja.

Romaanin rakenne on onnistunut; aivan alussa tasot eivät tosin ota limittyäkseen. Kertoja kuljettaa perustapahtumien rinnalla eräänlaista unimaailmaa, "suljettujen huoneiden salaisuutta", mikä vaikuttaa jonkinmoiselta patenttiratkaisulta.

Tämä "toinen maailma" vastaa ihmisen muistia tai piilotajuntaa, aikuisen mielessä asustavaa lasta, myös ihmiskunnan eri kehitysvaiheita.

Kerronnan edetessä erilliset maailmat kumminkin loksahtavat nasevasti paikoilleen. Ne luovat intohimoista jos kohta myös hienon vaivihkaista synteesiä muutoksesta ja sen syistä, siitä miksi "hyvä länsimainen yhteiskunta" tuhoutuu.

Sosiologi

Lessingin teksti tuntuu tuoreimmalta silloin, kun se kehittelee sosiologisia rakenteita, tutkii suhteita, muutoksia ja jännitteitä – ja silloin kun se raskii luopua selittämisestä ja ryhtyy "näyttämään".

Sillä mielikuvitusta Lessingillä on. Hänen visionsa ovat välistä noitamaisen osuvia.

Eloonjääneen muistelmissa ihmisten alkukantaiset vietit, oikut ja häikäilemättömyys nousevat koloistaan kuin rotat viemäreistä. Villiintyneet lapsijoukot ottavat vallan.

Syntyy julmaa kuvaa, jonka sukulaisuus William Goldingin Kärpästen herraan on ilmeinen.

Lessing satirisoi kunnon kansalaisten sokeutta ja säädyllisyyttä. Ihmiset eivät halua nähdä muutosta.

Uutislähetykset ja lehdet seuraavat päiväkausia yhden lapsen katoamista. Poliisit haravoivat maata, ihmiset liikuttuvat. Mutta kun seuraavat uutisvälähdykset kertovat satojen, tuhansien, jopa miljoonien joukkokuolemasta, kukaan ei välitä: niitä ei voi ymmärtää.

Romaani ruotii siis ennen muuta pahan ongelmaa: onko sen olemassaolo tabu, niin suuri, että se sokaisee? Onko inhimillisyys vain hyvien olosuhteiden hedelmä? Miten hauras tai sitkeä länsimainen kulttuuri lopulta on?

Psykologi

Romaanin perustarina kertoo erikoisesta ystävyyssuhteesta, sen syntymisestä, kehittymisestä ja päättymisestä.

Kirjan minäkertoja saa vasten tahtoaan luokseen heitteille jätetyn tytön. Kahden naisen, vanhenevan yksineläjän ja murrosikäisen tulokkaan, suhteesta kehittyy "vanhanaikainen" ystävyys.

Moraali on kuollut, mutta nämä naiset haluavat pitää kiinni perityistä arvoista. He ovat siistejä ja hyvin kasvatettuja, he ovat ankaria itselleen. He pelkäävät, mutta he ovat myös etuoikeutettuja: he haluavat uskoa hyvään.

Romaanin "toinen taso", seinäntakainen unimaailma, esittelee surrealistisin visioin ja välistä hyvinkin pateettisin sävyin länsimaista kasvatusta, sen kylmyyttä ja vaatimuksia, sen henkistä hyväksikäyttöä ja sadismia.

Aikuiset käyttäytyvät tässä maailmassa lasten tavoin; he ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä, rajoittavat omien lasten lapsenoikeuksia.

Unimaailman läpinäkyvyys, sen hämmentävä läsnäolo, ilmentää menneisyyden taakkaa. Ihminen ei kuljeta mukanaan vain omaa tarinaansa vaan koko sukunsa historiaa.

Romaani päätyy yhteiskunnalliseen pessimismiin: kaaos siittää militarismia, ihmiset käyttäytyvät petoeläimiä julmemmin. Äly on tuhoisa ase olosuhteissa, joissa alkukantainen kyky kiintyä puuttuu.

Nämä teesinsä kirjailija lataa intensiiviseksi, jännittäväksi tarinaksi. Eloonjääneen muistelmat tehoaa ja jää kummasti askarruttamaan mieltä.

Lessing onnistuu moraalisen unilukkarintehtävässään hyvin: hellyydessään ja järkevyydessään hänen apokalypsinsa jopa nurinkurisesti lohduttaa.

Kissaihminen

Samaan aikaan, kun Eloonjääneen muistelmat ilmestyy Otavalta, Kirjayhtymä tuo markkinoille täysin vastakkaisen Lessing-suomennoksen, kokoelman kissapakinoita.

Erittäin kissamaista on pieni kepeä kirja, kirjoitettu pari vuosikymmentä sitten. Se täydentää Lessingin kirjailijaprofiilia ja ilahduttaa kissan ystäviä.

Kirjailija kertoo hilpeästi ja nasevasti omista kissoistaan – nirppanokista ja tuhlareista, ikäneidoista ja sydäntenmurskaajista. Hänen kissapsykologiaansa uskoo.

Maailman tuhansista eläintarinoista teos tuskin poikkeaa; kaskut ovat herttaisia kuten asiaan kuuluu, lemmikit vetoavia.

Notkeamman suomennoksen nämä puhelut olisivat oki ansainneet: tässä alkukielen rakenteet tahtovat pistää silmään.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 21. 2. 1988

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi